Aurinko paistaa kirkkaampana kuin vielä kertaakaan koko keväänä. Tuntuu melkein kuin se vittuilisi kaikille meille mustaan pukeutuneille ihmisille, jotka eivät tänään kykene iloitsemaan tästä kauniista säästä.
En ole ollut kovinkaan monissa hautajaisissa tai muistotilaisuuksissa elämäni aikana, mutta joka ikinen niistä on tapahtunut juuri tällaisena samanlaisena päivänä: aurinkoisena ja kauniina. En tiedä mitään ärsyttävämpää kuin sääolosuhteet, jotka näyttävät omalle mielialalle keskisormea vuodesta toiseen.
Universumilla on todella outo huumorintaju. Vappuisin sataa lähes poikkeuksetta joko lunta tai räntää, ja hautajaisissa saa paistatella auringon lämmössä. En tiedä pitäisikö sille nauraa vai itkeä, mutta jälkimmäinen on ollut viime aikoina huomattavasti helpompaa. Sattuneesta syystä.
Ajatus kuolemasta on aina ollut yksi suurimpia vihollisiani, enkä ole yleensä halunnut miettiä koko asiaa. Vaikka moni sanoo kuoleman olevan luonnollinen osa elämää, en ole ikinä saanut itse tuosta ajatuksesta kiinni. Eihän se ole enää elämää, vaan kaiken loppu.
Kun astumme kappeliin, kaikkien katse kiinnittyy oitis sen keskelle aseteltuun kauniiseen, valkoiseen arkkuun. Se näyttää pieneltä. Liian pieneltä aikuiselle ihmiselle, vaikka mummi olikin melko pienikokoinen.
Silmäni täyttyvät kyynelistä, kun ajattelen arkun sisällä makaavaa elotonta hahmoa, jota en tulisi enää koskaan näkemään. Jonka kanssa en enää koskaan kävisi yhtäkään keskustelua, ja joka ei olisi enää täällä näkemässä mitä minusta tulee isona.
Huomaan myös ajattelevani ensimmäistä kertaa elämässäni, miten kammottavaa olisi menettää oma kumppani, sisarus tai vaikkapa lapsi. Koska vaikka isovanhempien aika osuu lähes väistämättä omalle kohdalle, tuntuu sekin vaikealta hyväksyä. Miten kukaan voi selvitä muista menetyksistä, kun nämä pakollisetkin sattuvat niin helvetisti?
Papin pitäessä puhettaan ajatukseni harhailevat sinne tänne. En ole kuulunut kirkkoon enää vuosiin, mutta ajatus taivaasta tai muusta vastaavasta tuntuu lohdulliselta. Ehkä siihen onkin juuri siksi niin helppo uskoa tällaisella hetkellä. Koska silloin ei ehkä tarvitse sanoa hyvästi.
Saimin muistolle <3
Olen kirjailijan urasta haaveileva tamperelainen nainen, joka on pienestä pitäen rakastanut sekä lukemista että kirjoittamista. Pidän erityisesti chick-litistä, dekkareista, YA-kirjallisuudesta sekä feature-journalismista.
SUODATA
