Sadepäivän taivas ja maa

—

# **Sadepäivän taivas ja maa**

Suuri valkosiipinen lokki kierteli tummanharmaiden pilvien alapuolella, peltomaisema allaan. Kävelytiellä yksinäinen koiranulkoiluttaja kiirehti askeliaan joutuakseen ennen sateen alkamista takaisin kodin lämpöön. Koira ei ollut samaa mieltä, vaan pysähtyi vähän väliä nuuhkimaan päivän ”uutisia” tien sivulle ja välillä vettä alkoi tihkuta hiljalleen pyrkien jopa pellolle asti.

Vastaan juoksi jokapäiväinen lenkkeilijä, vannoutunut sellainen. Hän juoksi tasaisen takovaan tahtiin, kuin mummovainaan Singer-ompelukoneen neula olisi tuonut tikin toisensa perään kankaalle. Satoi tai paistoi, hän juoksi aina toukokuun alusta marraskuun ensimmäisiin pakkasiin asti. Taisipa jokunen kyläläinen tarkistaa seinäkellonsa ajan pitävyyden juoksijan mukaan.

Vettä alkoi tihkuta hiljalleen tummimmasta pilvestä. Kauempana kävelytien levikkeellä, paikassa josta puisto alkaa, pari pahaista pojan kloppia harjoittelivat polkupyörillä keulimista, kunnes joukon vähemmän aktiivinen kaveri alkoi valittamaan sateesta ja vilusta. Toiset pojat kokeilivat juuri oppimiaan voimasanoja sellaisella volyymilla, että mummo viereisen talon karteenkin takaa tiirailun lopetti ja siirtyi suoraan avoimelle ikkunalle heristämään nyrkkiään:
”Menkää nyt jumalattomat räkänokkakersat kotianne siitä, ettei tarvitse tulla vetämään teitä ympäri korvia.”
Poikia nauratti makeasti, mutta luikkivat kuitenkin sateen jo tihettyä kukin kotiansa kohti.

Mummo oli niin kihinöissään moisesta kiroilusta, että tipautti vahingossa kiinanruusunsa ikkunalaudalta permannolle. Mikä siivo siitä syntyikään: pieni kolaus kyynärpäällä ja puoli lattiaa mullan vallassa, sirpaleita siellä täällä ja kiinanruusuparka järkytyksestä sekaisin. Mummo puhisi ja mumisi itsekseen:
”Minkä tekivät senkin kollit, nyt on nopeasti saatava kasviparka turvaan ja haettava kihveli ja harja siivon selvittäjäksi.”

Sadetakkiset kunnan viherrakentajat tutkivat puistoa, yksi osoitellen jotakin puskaa, toinen miettien kädet taskuissa kuunteli ja kolmas kohotti kulmiaan. Läheisellä maisemanhoitolaitumella lampaat olivat jotenkin levottoman oloisia. Ehkäpä tunsivat sadetakkisen kunnanmiehen äänen ja osasivat yhdistää sen tosi ärsyttävään siimaleikkurin vinkunaan. Pelkäsivät varmaan, että kohta se vinkuna taas alkaisi. Vanhin oinaista Sergio sanoi bä ää ja lähti reippaalla puolijuoksulla kohti katosta, joka tarjosi pienen turvan ja suojan säältä, Late ja Fedja seurasivat perässä.

Nyt sade taukosi hetkeksi, maa tuoksi ja kasvit kiittivät vedestä. Oli juuri se hetki, kun yksikään lintu ei laula, eivätkä kimalaiset pörrää. Muurahaispolku, joka tavallisesti kulki poikki kävelytien juuri siinä kohdassa, jossa asfaltissa oli roudan tekemä pikkuinen railo, yksikään ahkeroiva pieni musta murkku ei liikkunut.

Sadesäästä lähes piittaamaton vanha mies pysähtyi kuuntelemaan hiljaisuutta, raitti oli tyhjentynyt. Keli oli kolea. Yhä mustempia ja mustempia pilviä alkoi kerääntyä taivaanrantaan. Kuunneltuaan ja katseltuaan tovin hän hieman tihensi askeleitaan, kuin jostain lisävoimaa saaneena tarpoi kotia kohti. Juuri kynnykselle päästyään hän näki valtavan salaman välähdyksen aika läheltä ja sitä seurasi, ennen kuin mies ehti yhteen laskea, voimakas jylinä. Maa tuntui liikahtaneen jalkojen alla, vaikka tiedä sitä, tuskin se kuitenkaan liikkui.

Paritalon toisella puolella, pienemmässä asunnossa Vertin kotona tyttären poika kolisteli niin kovin keittiössä, että Vertin oli mentävä kesken ettoneiden touhua tarkistamaan. Ukkonenkaan ei ollut häntä liikkeelle saanut, mutta vaativalta kuulostava kolina ja laatikoiden aukominen saivat Vertti-papan liikkeelle.

”Mikä on hukassa?”
Samalla Vertin silmien eteen aukesi näkymä jonkin verran muuttuneesta keittiön ulkonäöstä: jauhoja siellä sun täällä ja taikinaa pojansormista tiskipöydän kaakeleihin asti.

”En löydä mistään pullasutia”, tokaisi iloinen köksäntunnilla leipomisesta innostunut nuorukainen.

”Niin, mummu pitää sitä aina tuossa hellan vieressä tippa-astialla, kun se on uusi silikoninen, olikohan vasta kymmenen vuotta meillä ollut. Se on kätevä myös lihan glaseeraukseen”, kertoili Vertti-pappa ja mietti mielessään, miten saamme keittiön edes jonkinlaiseen kuntoon ennen mummon kotiin tuloa.

Pilvipeite rakoili ja auringonsäde pilkahti ikkunasta sisään. Taivaalla iso valkoinen lokki palasi liitelemään kierroksiaan pellon päälle, kuin tarkastellakseen satoa. Kirkaisi kerran ja suuntasi lentonsa kohti kauniisti kiemurtelevaa joenuomaa iltakalaan.

**Maassa taisi vielä olla rauha, ja joillain ihmisillä hetkittäin jopa hyvä tahto.**

—