Pirkale tuijottaa minua sameilla silmillään keittiön pöydän ääressä. Olen kasannut sen eteen vanhan ajan lämpimiä voileipiä, jotka olen kuorruttanut sinileimaemmentalilla. Isäni suosikkivoileivillä olen onnistunut hurmaamaan nykyisen poikaystäväni ensimmäisillä treffeillämme. Pirkale kahmaisee päällimmäisen leivän kouriinsa epävarmasti. Se on selvästi nälkäinen. Huokaan tyytyväisenä, olen onnistunut saavuttamaan sen luottamuksen, ainakin hetkellisesti. Se syö ahnaasti leivän kahdella hotkaisulla, tarttuu toiseen, kolmanteen ja vielä neljänteen. Pian lautanen on tyhjä. Pirkale röyhtäisee äänekkäästi, pyyhkii suupieliään ja yhtäkkiä painuu kasaan kuin tyhjenevä ilmapallo.
En tunne otusta vieläkään, vaikka olen viettänyt sen kanssa jo kuukauden. Ihmettelen edelleen, onko se tullut luokseni jäädäkseen. Se pitää majaansa työpöydän alla olevassa keittiöjakkaralle tarkoitetussa kolossa. Keittiöjakkara on saanut siirtyä sivummalle tason päähän. Siinä minä istun nytkin, allani isäni hukkapaloista rakentama tuoli, josta on tullut viimeisen kuukauden aikana elämäni tärkein huonekalu, elämäni keskipiste. Siirrän pöydällä olevia työpapereitani sivuun. Siirryn selaamaan tietokoneen näytöltä tuoreimpia uutisia.
Havahdun kolahdukseen, Pirkale tipahtaa penkiltä lattialle. Se mätkähtää äidin kutomalle raidalliselle räsymatolle ja jää siihen makaamaan. En uskalla lähestyä sitä, istun jähmettyneenä jakkarallani ja mietin, mitä minun pitäisi tehdä. Pirkale on sähissyt, sylkenyt päälleni ja purrut minua. Kädessäni on edelleen side suojaamassa viimeisimpiä puremajälkiä. Otus makaa paikallaan liikkumattomana. Tämä on uutta, yleensä se on tiputtuaan ponkaissut saman tien ylös ja tavoitellut otetta talonpoikaispenkistä noustakseen ylös kuin kävelemään opetteleva lapsi.
En ymmärrä otusta. Kuukauden kokemuksen perusteella olen kuvitellut sen latautuvan voileivillä. Nyt näyttää aivan muulta. Lataus on hävinnyt, otus on edelleen tuupertuneena. En ole nähnyt sen karvankaan värähtävän lattialle tippumisen jälkeen. Se makaa harmaana kivenä punaisten, keltaisten ja vihreiden raitojen loistaessa sateenkaaren väreissä sen ympärillä.
Nostan tyhjäksi jääneen lautasen pöydältä tiskikoneeseen, pyyhin leivänmurut ja huuhtelen tiskirätin. Nostan juustopaketin jääkaappiin ja havahdun yhtäkkiä. Paketti onkin mustaraitainen.
“Anssi, lähde kauppaan! Tarvitsemme sinileimaemmentalia.”
Kirjoittaminen on ajattelemista, ajatteleminen on kirjoittamista.
SUODATA
