Taitekohdassa

Ihminen. Meitä olen miettinyt paljon viime aikoina. Se on tuntunut merkitykselliseltä ja samaan aikaan raskaalta. En edes välillä huomaa tekeväni sitä, kunnes sitten ajan kulumisesta ja päivän vaihtumisesta toiseen. Ehkä se kertoo kiinnostuksestani ihmiseen. Ihmisluontoon.
Kuljin ihmisten kanssa edellis viikonloppuna. Tein erityistä matkaa heidän seurassaan. Liikuimme metsässä. Minulle entuudestaan tuntemattomassa maastossa. Näin paljon meidän jälkiämme luonnon luomassa kodissa. Avoin ilmapiiri ympäröi tuulenlailla läsnäoloa. Huomasin eläimen jäljet hangella. Ihmisen ääntä, väheksymättä sitä, että metsälläkin oli meille asiaa. Kuulin järvenjään hiljaisia kertomuksia pysähtyessäni männyn suojiin kivelle hengittämään. Puut kertoivat omia huoliaan palaessaan nuotiossa. Olin pakahtua. Joku lauloi.
Jouduin tuona viikonloppuna naurunalaiseksi kertoessani vanhan koulurakennuksen kuiskivan menneisyyden jättämistä jäljistään. Seinät olivat nähneet ja kuulleet asioita, joista meillä ei ollut aavistustakaan. Saimme suojamme tuolta ylväältä rakennukselta. Sen seinät eivät olleet taipuneet ajansaatossa vaikka tarkoitus seistä siinä oli mennyttä. Syvällä kellarin uumenissa hehkui lämpö, joka oli alusta asti luonut elämää. Se lämpö valaisi edelleen kolkkoja käytäviä ja toimi sydämen lailla.
Jostain syystä tuo nauru ei minua haitannut, sillä tiesin itse hyvin mistä puhun. Lisäksi yksi ei minulle nauranut. Hänestä en edelleenkään saa selvää vaikka luulin jo hyvin tuntevani. Häntä saatoin loukata tuona viikonloppuna haluamattani. Välillä ajattelen hänen tuntevan minut paremmin kuin itse tunnen. Aina jollain tapaa askeleen edellä. Sen takia vielä eilen yritin etsiä vastauksia hänen katseestaan. Vastauksia joita kenelläkään ei ollut. Paloin halusta ymmärtää. Itseäni ja muita. Ihmismieltä ja luontoa. Kuinka olin päätynyt tuohon pisteeseen. Olin ihastunut ihmiseen, jota en ollut valinnut rinnalleni. Sitä en ollut aiemmin itselleni myöntänyt. Epävarmuudessani en ollut kyennyt olemaan rehellinen itselleni. Se tuntui todella väärältä. Silti jollain tapaa nautin. Pelkäsin. Halusin.
Tiedän tunteiden tärkeydestä. Herään ajatukseen siitä, voiko ihminen tuntea liikaa. Joka hetki ja liiallisella voimalla. Vyöryllä joka salaa hiipien alkaa hajottamaan ihmismieltä. Saa sekoamaan. Olen luultavasti sairas, sillä pidän siitä. En joka hetki, mutta ajan myötä enemmän. Jotainhan se minusta kertoo. Ihmisestä ja minusta ihmisenä.