Siinä sinä syöt kalakukkoa

Sinähän olet minua 11 vuotta vanhempi. Se ei minua liikuta. Meitä kyllä katsellaan aina kun kävelemme yhdessä, vaikkemme ole koskaan edes pitäneet toisiamme julkisesti kädestä kiinni, paitsi kerran ihan alussa, silloin kun oli minun syntymäpäiväni ilta ja olimme menossa ravintolaan tyhjällä kadulla joulukuussa ja kenkäni kopisivat katukivetystä vasten.

Et ole vielä lähtenyt, mutta olet jo myynyt sohvan ja siirtänyt sängyn olohuoneeseen, ja ilmassa on tuo minullekin tuttu lähtemisen tuntu, jota kaipaisin niin kovasti itsellenikin, vaikken pääsekään lähtemään kuin kaksi kilometriä omalle asunnolleni sitten kun asuntosi on lopultakin tyhjennetty. Sinä pääset Saksaan. Minulla on kissa.

Siinä sinä nyt istut ja syöt kalakukkoa, jonka teit itse onkimistasi ahvenista. Olohuoneen pöytä, jonka ääressä syömme, on soikea, kokonaan puinen ja 90-lukulaisen värinen, ja televisiokin on vanhaa mallia, joka särähtää mennessään päälle. Katsomme Fight Clubia. Joudun kertomaan sinulle juonen uudelleen, koska et koskaan katso silloin, kun laitat ruokaa suuhusi ja pureskelet.

Minun ei pidä maksaa vesilaskua erikseen omassa vuokra-asunnossani, kun muutan sinne takaisin lähtiessäsi Saksaan. Eniten tämä tulee vaikuttamaan minun pitkiin suihkuihini; sinä käyt suihkussa nopeasti. En ole muuten sammunut suihkuun pitkään aikaan. Sinäkään et ole hetkeen juonut nuppiasi turvoksiin.

Olen lopettanut epilepsialääkkeeni, enkä ole kyennyt pysymään paikallani pariin viikkoon. Olen sairauslomalla sanelunpurkutöistäni. Kai tämä on jokin hypomaaninen kausi sitten, koska näitä lääkkeitä käytetään myös kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Jospa olen latentisti II-tyypin bipolaarinen? Sinun mielestäsi ainakin olen vammainen. Itse olet arviosi mukaan psykopaatti.

Olen kännissä sanonut sinulle, että pärjäisin paremmin ilman sinua. Jos sinä oikeasti olet psykopaatti, niin tahdot kai todistaa minut vääräksi. Jos minä oikeasti olen vammainen, niin olen kai ilman todistustasikin väärässä. Siinäpä vasta riemastuttava problematiikka, joka selviää vasta sitten, kun jään yksin hoitamaan kissaani ja purkamaan lääkäreiden saneluita ahdistavaan parvekkeettomaan yksiööni.

Käyn siellä tänään. Verhot ovat kiinni, koska on kesä. On sottaista. Kissa on sinun luonasi, koska vietän siellä niin paljon aikaa, mutta pian se täytyy tuoda tänne. En varsinaisesti odota sitä. Tahdon sinun pääsevän pois, toivon itsellenikin vapautta, mutta en haluaisi olla tässä asunnossa. Kaikki äänet naapureista kuuluvat liian selvästi. Joudun menemään läheiseen metsään polttamaan pilveä, koska muuten savu leviää viereisiin asuntoihin ja alakertaan. Eihän täällä ole edes liesituuletinta.

Avaamattomia laskuja on pinossa lieden päällä kaikilla paitsi yhdellä levyllä. Ainoa paljas levy on päällä, kuutosella. Kuka täällä on käynyt; en itse varmasti ole sitä jättänyt kuumaksi, kun viimeksi täältä lähdin. Toisaalta keitin kananmunat toissa päivänä kahteen kertaan, kun en muistanut keittäneeni ne jo. Onko minulla alkamassa varhaisiän dementia vai joko psykopaatti näyttää kynsiään? Sillähän on avain tänne. Kissaa se sentään hoitaa hyvin, vaikkei se ole sen oma.