Ilmari oli sykli, joka koostui muistoista ja kokemuksista. Hän oli elänyt ja hävinnyt useita kertoja, ja joka kerta oli syntynyt uudelleen. Hän oli näyttänyt itsenä eri muodoissa, ja joka kerta oli ollut eri olio. Hän oli rakentanut omia rakenteita ja rakenteita, jotka ovat olleet hänen omiaan. Hän oli oppinut elämästä, että ajoitus on tärkeintä. Kaikki muu oli vain toistoa ikuisen sisällä.
Ilmari oli muistanut hajun lapsuudesta, ja se oli leijunut oloon. Eilinen ja toissavuosi hengittivät samaa tahtia, ja aika sykki hänen sisällään eikä kulkenut minnekään. Hän oli vaelluksen päässyt rauhaan, ja katsoi, joka suuntaa ja kohti metsää, se oli tullut hänelle luonnolliseksi. Hiljaisuus oli kohinaa, ei ollut tyhjyyttä, vaan täyteyden alkua. Muuttuminen kulki läpi hänen elämänsä, ja laulu ilman alkua tai loppua oli tullut hänelle luonnolliseksi.
Ilmari oli tietoinen, että oli syntynyt ennen sanoja, ja tunsi sen solujensa sykinnässä ja hiljaisuudessa. Hän oli ollut jo kaikkea ennen kuin oli mitään. Nuorena häntä yritettiin opettaa saavuttamaan jotakin, länsimaiseen tapaan. Hän oli ainut, mutta ei siksi että olisi ollut erityinen muiden yli, vaan ollessaan ainutkertainen yhdistelmä eliö, hiiltä ja muistoja pienistä näkymättömistä merkityksistä.
SUODATA
