Armas tiesi syntyneensä ennen sanoja. Hän ei muistanut sitä, mutta tunsi sen, solujensa sykkivässä hiljaisuudessa, evoluution unohdetuissa mutkissa, hän oli ollut jo kaikkea. Syntymänsä jälkeen, erityisesti nuoruudessa, hänet yritettiin opettaa puurtamaan, saavuttamaan, ponnistelemaan kuin länsimainen sankari, joka mittaa olemassaolonsa saavutusten pituudella. Armas ei tahtonut tulla valmiiksi. Hän tahtoi olla.
Hän pelkisti elämänsä tarkoituksen yhteen sanaan: ainut. Ei siksi, että olisi harvinaisempi tai parempi kuin muut, vaan siksi, että hän tiesi olevansa ainutkertainen yhdistelmä alkuaineita, muistoja ja merkityksiä. Kun hän iltaisin sulki silmänsä, hän saattoi nähdä Sotkan lentävän korkealla ja munivan seitsemän munaa — kuusi kultaista ja yhden rautaisen — suoraan Ilmattaren polvelle. Munien särkyessä syntyi maisema, johon hän sai piirtää karttansa. Se ei johtanut mihinkään, eikä sen tarvinnutkaan.
Todellisuuden rakenne, tuo kummallinen kokoelma ärsykkeitä ja vastauksia, järjestyi kyllä itsekseen, jos hän vain uskaltaisi väistää tieltään viimeisen esteen: oman mielensä Krokotiilihirviön, kaaoksen ylläpitäjän. Hän ei tarvinnut miekkaa sen kukistamiseen. Riitti, että Armas oli hiljaa ja sanoi itselleen: »Olen».
Vapaaherra
SUODATA
