Mesmeroija

Kirjoittaja antonolavi
Lukuaika 4 min
26.12.2021

Tomerasti patisti Tomi pikkuveikkansa ”yleisön vapaaehtoiseksi” ja määräsi istumaan vaarin veistämälle punaiselle puujakkaralle keskelle lastenhuonetta.

– Hyvät naiset ja herrat! aloitti pikkumestari. Miinadaamit okh härrar, leitiis än…öh…mamsellit ja sensellaiset: tervetuloa, velkam ja pianvenyy hämmästyttävään hypnoosiesitykseen!

Tauno katsoi isoveljeään kuin kylähullua ja nyhti villapaitansa rispaantunutta hihansuuta. Veljesten välillä ei ollut ikäeroa kuin 14 kuukautta, mutta isoveli tuntui paljon vanhemmalta, koska hän oli jo aloittanut ensimmäisen luokan, kun Tauno kävi vielä esikoulua.

Eilen oli ollut sitten hauskaa, kun isä ja äiti olivat vieneet pojat tivoliin. Tauno oli tykännyt eniten poiniratsastuksesta, mutta isoveikka ei ollut kotimatkalla puhunut muusta kuin siitä hypnoosinumerosta – ja tänään se oli ollut yhtä salamyhkää koko veikka vihjaten vähän väliä yllätyksestä illaksi.

– Minä olen suuri hypnoosimestari Tomi…Mahtava! Tomi Mahtava, tuota, Ensimmäinen!

Hyvin alkaa! tuumasi Tomi tyytyväisenä paikalla keksaisemaansa lavanimeen. Siinäpä komealta kalskahtava nimi, joka takuulla upposi yleisöön! Ylpeydestä rinta kaarella loi Tomi Mahtava Ensimmäinen mahtailevan katseen yli suureksi venyneen huoneen ja sen yleisöön. Palle-nalle ja muut poikien pehmolelut istuivat säntillisesti rivissä nappisilmät ”lavalle” osoittaen. Keijo-puuhevonen nojasi kirjahyllyyn yhtä lailla jakamattoman huomionsa hypnoosimestariin kiinnittäneenä. Viimein, kirjahyllyn päältä tapahtumia seurasi leikeissä kolhiintunut panssari- ja jalkaväkikolonna neljän sentin korkuisina tiimasuorissa riveissä asennossa seisten.

Vuorokausi sitten Tomi oli ollut vuorossa silmä kovana ja kaulaansa kurkottaen tutkimaan hämmentäviä tapahtumia, joita nyt jäljittelemään pyrittiin. Henkeään pidätellen oli seitsenvuotias seurannut, kuinka tivolin pikkuteltassa pitkä ja pahaenteinen viiksekäs mies oli sädehtivän mustassa viitassaan alistanut erään eturivin kaljupään täysin valtaansa ja laittanut tämän tekemään mitä hullua ikinä tahtoi. Mitään niin ihmeellistä ei Tomi ollut eläissään nähnyt, ja hän oli sentään jo nähnyt vaikka mitä. Siinä paikassa päätti Tomi selvittää salat tempun takana. Niin kauan hän oli tarkannut jokaista mystistä elettä, kunnes oli varmana ratkaissut, miten temppu tehdään. Nyt sitä piti vielä kokeilla pikkuveikkaan.

Tomi Mahtava Ensimmäinen, harteillaan äidin komerosta löytynyt musta pöytäliina, kohdisti veljeensä nenänvarttaan pitkin katseen, johon tavoitteli vaikuttavuutta, vieläpä hiukan pelottavuuttakin. Nuorempi sisarus tuijotti takaisin silmät suurina ja suu auki.

No niin. Ensinnä piti vetkutella sormia arvoituksellisesti hypnotisoitavan edessä. Kas tällä tapaa, kuin sormet olisivat tanssivia matoja. Ja koko ajan piti tiirata tiukasti uhrin silmiin. Sitten, kun alkoi kyllästyttää, piti ottaa esiin kiiltoesine. Tivolin taikurilla oli hieno kultakello ketjuineen, mutta oppipoika oli kietonut pätkän lankaa kullatun kahvilusikan kahvapäähän.

Lastenhuoneen mestaritaikuri vaati ehdotonta hiljaisuutta Palle-nallelta ja muulta yleisöltä. Sitten hän käski Taunon unohtamaan kaiken muun ja seuraamaan katsellaan yksinomaan lusikkaa, jonka kupissa kimalsi pieni valonsäde. Tomi heilutti hyppysissään lusikkaa yhä laajemmassa kaaressa, kunnes koki sen säteen tarpeeksi laajaksi.

– Yhä vaan tuijotat kimaltavaa lusikkaa, eikä maailmaasi pidä muuta enää mahtuman… Vaivut yhä rennommaksi ja, mmm, unisemmaksi – mutta et kumminkaan nukahtaa saa! hypnotisoi isoveli pikkuveljeä. Jännitti vähän.

– Nyt sitten, kun kohta lasken kolmesta alaspäin, vaivut yhä syvempään hypnoosiin. Ja kun sanon ”yksi!”, olet täysin vallassani, josta vapaudut vasta minun napsauttaessa sormiani.

Tehokeinoja ääneensä tavoitellen Tomi madalsi puheensa ”mörinäksi”, joka Palle-nallesta kuulosti kyllä kirkkaalta poikasopraanolta. Yhtä kaikki, aika oli koittanut, ja huone tuntui muuttuvan astetta hämärämmäksi.

– Kolme…kaksi…yksi!

Tomi ei muistanut edes hengittää, kun hän koitti ottaa veikan tyhjästä ilmeestä selville, oliko hypnoosi onnistunut.

– Tauno, sinä olet nyt…koira! kajahti ensimmäinen käsky.

Mitään ei tapahtunut. Veljekset vain tuijottivat toisiaan.

– Vuh! Vuh!

Tomi hypähti tasajalkaa puoli metriä taakse. Se oli onnistunut sittenkin! Pikkuveli oli haukkunut selvästi kuin naapurin Pakkalan Rekku. Hypnoosimestari kikatti riemusta hyvin professionaalisti. Päänahkaa kihelmöi, kädet vapisivat ja suuta kuivasi.

– Anna, kröhöm, anna tassu!

Tomi ojensi oikean kätensä kämmen ylöspäin. Tauno läjäytti siihen vasemman kätensä.

– Hyvä poika! kiljui isoveli riemuissansa. Mitä muuta sitä keksisi?

– Ja nyt, sinusta tulee – hän piti dramaattisen tauon – hevonen!

Välittömästi pikkuveli kävi hirnumaan saaden yleisössä varsinkin Keijon innostumaan. Hypnoosin ihmelapsi oli puolestaan päässyt tasapainoon ja hieroi käsiään kiilunta silmissään. Nyt, nyt käytäisiin kunnon koitoksiin.

– Tauno, jyrisi pöytäliinaan kietoutunut lapsinero, seuraavaksi haluan minä, mahtava hypnotiseeraaja, jonka tahdon alla olet voimaton, sinun nousevan tuoliltasi ja tekevän – kuperkeikan!

Tihentyneen tunnelman vangitsemana seurasi koko yleisö, kuinka pikkumies nousi tuoliltaan, otti muutamia askelia pois huoneen keskustasta ja kääntyi uudestaan hypnotisoijaan päin. Tauno kyykistyi, laittoi kämmenet vasten lattiaa ja noin vain muitta mutkitta hupsautti itsensä kuperkeikalla takaisin kyykkyasentoon. Tomin hymy oli repäistä suupielet korviin. Tämä, tämä oli suurta! Hän voisi laittaa veikkosen tekemään mitä tahansa, ja kuka oli sanomaan, että hän ikinä vapauttaisi uhrinsa? Tässä kuviossa oli aineksia vaikka mihin, eikä hän ollut edes ihan varma kuinka hyvin osasi sormiaan napsauttaa.

– Tule tänne! kuului kaamea käsky lastenhuoneen seinistä kimpoillen. Tauno asteli silmät lautasina kyynärän päähän mestaristaan.

– Nyt, kuuntele tarkkaan, sillä seuraavaksi sinun tulee ottaman —

Äkkiä koko esitys katkesi, ikkunaverhot hulmahtivat ja huoneen ovi pamahti selkosen selälleen.

– Pojat! huusi äiti. Mitä kummaa tämä merkitsee? Kun kolme kertaa jo olen huutanut pöytään, eikä mitään tapahdu! Perunat ja silakkalaatikko jäähtyvät, jotta saattekos siitä!

– Heti, äiti, vastasivat pojat yhdestä suusta.

– Ja mitä Tomilla on – ei kai minun juhlaliinani! Mitä se tekee sinun selässäsi, rontti? Se sinne kuulu. Nyt minun pitää silittää se uudestaan.

Pojat livistivät kiiruusti ruokapöytään äidin kerratessa keltä isotädiltä, missä ja milloin oli liina lahjaksi saatu.

Rauhan laskeuduttua kävi pöydässä tehokas kilinä ahnaiden haarukoiden kaapustellessa lautasia tyhjemmiksi. Äitiä pelästynyt Tomi oli toipunut ja pohti illan kokeiden avaamia mahdollisuuksia mietteliäänä.

Taunolle maistui silakka. Kuperkeikkojen tekeminen kävi työstä. Mutta olipa ollutkin hauskaa leikkiä isoveljen mukana ja koittaa täyttää tehtäviä. Hevosestaan hän oli vähän ylpeäkin. Seuraavalla kerralla oli kylläkin hänen vuoronsa olla taikurina, ja isoveikka saisi heittää vaikka kärrynpyöriä.

antonolavi

Tykkään kirjoittaa asioista joista en mitään tiedä. Ystäväni Daniil Harms lainasi kuvaansa.

Kirjoittajan muita novelleja

Cinefilia

In flagrante delicto

SUODATA SUODATA