Cinefilia

Kirjoittaja antonolavi
Lukuaika 3 min
01.06.2022

Minä osaan elää. Jos jotain osaan, niin elää joka päivästä kaikki irti ottaen, olemassaolon (eksistenssi, l’existence) luuydintä ryystäen.

Tänään on lauantai, lämpötila juuri hellerajan alapuolella, vieno tuuli heittää notkeat hiukset silmille, taivasta koristavat pehmoiset poutapilvet. Suurenmoinen sää syventyä elokuvan katsomiseen. Illansuussa – tai tuossa viiden, kuuden maissa – vedän pimennysverhot ikkunoiden eteen, asetun sohvalle mukavasti kuin mummon kissa, ja katson Jean Eustachen mestariteoksen Äiti ja huora vuodelta 1973. Oletko nähnyt sen? Ai. No, se on…niin, se on sanojen tuolla puolen. Vertaansa vailla ja ihmeellinen. Tuntenet sen juonen? Että et ole elokuvasta kuullutkaan?! Olen äimistynyt, tunnustan sen suoraan. Tämä on – äläkä ota tätä henkilökohtaisesti, eihän nuoruutesi ole oma vikasi – taas yksi sydäntä riipaiseva esimerkki Suomen koululaitoksen taideopetuksen nykytilasta.

No, kuitenkin, minähän olen sen vuosien varrella nähnyt jo useasti. Katsos, se on kenties kaikkien aikojen zeitgeist-elokuva, mutta niin yksinkertainen – pinnaltahan siinä ei ole kyse muusta kuin tuiki tavallisesta kolmiodraamasta. Mutta pinnan alla! Nainen versus mies, yksilö kontra yhteiskunta, status quon ja sosiaalisen kehityksen sovittamaton kitka. Näin ollen, vaikka se kestää kolme tuntia ja kolmekymmentäyhdeksän minuuttia, on se pikemminkin liian lyhyt kuin pitkä. Jokainen kuva merkityksellä ladattu! Alun perin näin sen elokuva-arkistossa poikasena – enhän ymmärtänyt näkemästäni tuskin mitään! – ja muutama vuosi sitten ostin sen Criterion DVD -laitoksena (oheismateriaalit dokumentteineen ovat kattavat ja elokuvaa syventävät). Tietenkin tällainen monumentti ansaitsisi tulla katsotuksi vain ja ainoastaan alkuperäiseltä 35 millimetrin filmiltä elokuvateatterissa, mutta minkäs teet? Elämme surkeata aikaa, toden totta.

Pahoittelut, tarkoitukseni ei tosiaan ollut. Mutta suuri taide herkistää, eikä suurta taidetta suurempaa ole, mitä? Hahh… Innostun höpöttämään vähemmästäkin, ja tämä elokuva…tämä elokuva on minulle niin tärkeä, ymmärräthän? Se on osa minua. Kaikkien niiden tuhansien näkemieni elokuvien joukosta juuri tämä on luullakseni se, minkä ottaisin autiolle saarelle. Tai, no, ehkä Andrei Rublev. Vaikka toisaalta Tokio monogatari… Mahdollisesti myös Apu-trilogian ensimmäinen osa tai von Stroheimin Häämarssi – sehän on mykkä, missä on omat puolensa. Jaa, entäs Pelin säännöt, miten sen voisi ohittaa, Renoir on kuitenkin aina Renoir… Sensokin voisi tulla kyseeseen – mutta sitä ei kyllä voi katsoa kuin keskellä päivää, ei iltaisin, ei koskaan!

Joker? Se olisi sinun valintasi? Niin…no, siis, eihän siinä mitään ja olen minä sen nähnyt: sehän voitti Kultaisen Leijonan Venetsiassa, vaikka minä kyllä – Mutta ihan elokuvahan sekin on, tottahan toki. Aika tuore tapaus, vai kuinka? Ja vähän liian amer-, öh, tarkoitan…no minä tarkoitan, että sen kanssa ei ole ehtinyt elää puolta elämäänsä niin kuin nyt Äidin ja huoran, eikä siihen ole samalla tavalla kiintynyt. Mutta aikahan näyttää, mitä? Aivan mahdollista, että ajan myötä Jokerkin kasvaa sellaiseksi, tiedäthän? Minä pidän aina mieleni avoimena, minä!

Mutta ei siitä sen enempää. Alkaa olla aika lähteä. Jaa? Tottako ihan? No, kuule, jos olisi kyse mistä tahansa muusta teoksesta, ihan mistä tahansa muusta – paitsi Bergmanin Hiljaisuutta, tietenkin – niin ilman muuta avaisin oveni tuollaisen kukkasen käydä matalaan majaani, mutta tämän minä katson aina yksin, omassa rauhassa. Varmasti ymmärrät. Toisen kerran, ehkä? Tämä oli todellakin hauskaa, jutella tällä lailla elokuvasta viehättävässä seurassa. Seuraavaan kertaan? Todella toivon, että tiemme vielä kohtaavat.

Kaunis sää, onpa kyllä.

antonolavi

Tykkään kirjoittaa asioista joista en mitään tiedä. Ystäväni Daniil Harms lainasi kuvaansa.

Kirjoittajan muita novelleja

In flagrante delicto

Minä, ajatustenlukija

SUODATA SUODATA