Inuiittinovelli

– No.
– Niin.
– Sinä olet todella lyhyt.
– Olen. Kaikki suvussani ovat. Semmonen geenijuttu.

Haastattelu oli alkanut epävarmasti. Osastopäällikkö Jarmo oli kätellyt tarmokkaasti mutta hosuvasti ja melkein istunut ohi tuolistaan. Ja naisesta tuntui, ettei Jarmo vieläkään ollut saanut kiinni hänen nimestään.

– Jotenka… Nainen loi kirkkaat, voimakasta älyä hehkuvat silmänsä halvasta ja rumasta IKEA-toimistopöydästä takaisin haastattelijaansa. – Sinun, Jarmo jatkoi sanoissaan horjahdellen, nimesi oli siten…Amarska?

Vau, nainen sanoi ääneti itselleen.

– Arnarsaq. Mutta kaikki täällä kutsuvat minua ihan vaan Armiksi. Olen tottunut siihen.

Ei hän ollut siihen tottunut, mutta elämä on liian lyhyt. Arnarsaq halusi vain päästä siinä eteenpäin. Päästä ohi tästä äijästä, jonka solmiossa oli kastiketahra, ja jolla oli silmät kuin aikuisella Beavisilla.

– Armi? Hyvä nimi. Poikasena Armi Aavikko oli sitä kuuluisaa ”kuuminta hottia”, kuten tänäpänä sanotaan – mutta mistäs sinä tietäisit ketä Armi on.

– Niin, Arnarsaq rykäisi, ei kai ihan minun aikaani, mutta kyllä minä nimeltä.

Mitä pirua tällä on tekemistä haastattelun kanssa, hän ihmetteli.

– Sinä puhut todella hyvää suomea.

Jep. Parempaa kuin sinä.

– Näinpä. Kaksikielinen kun olen.
– Mutta sinähän olet eskimo? Missä sinä suomea opit?
– Inuiitti. Grönlannissakin on kouluja. Minä kävin yhtä niistä. Opin kaikenlaista.

Ei, älä ala vittuilemaan. Nyt oli varmaa, että äijä ei ollut lukenut työhakemuksesta kuin päiväyksen, mutta ota rauhassa ja pidä katse palkinnossa.

– Tai siis, Arnarsaq tyynnytteli hymyntapaisen leukansa ylle kiskoen, siinä kävi sillä lailla, että äitini sukujuuret ovat Grönlannissa, mutta hän kasvoi Suomessa. Se on pitkä ja tylsä tarina. Joka tapauksessa, aikuisena hän muutti takaisin Nuukiin ja kasvatti minut suomenkieliseksi.

Kuten biossani kerroin…

– Joo, mutta siis suomea? Eikös ne siellä ruotsia puhu, mitä?
– Tanskaa, virallisesti. Puhun minä sitäkin sujuvasti (kuten siinä vitun biossani kerroin!), mutta äidinkieleni ovat grönlanti ja suomi.

Jarmo nojautui tuolissaan taaksepäin, risti kätensä vatsakumpunsa päälle ja loi vastasyntyneen hymyn kasvoilleen.

– Eikös eskimot pussaile neniään yhteen hieromalla?

Hienoa.

– Inuiitit. Vain televisiossa. Meillä on tapana osoittaa hellyyttä painamalla joskus nenämme toisen poskea vasten. Endogeeninen kulttuurijuttu.
– Joo. Minä en olekaan koskaan eskimoa maistanut.
– Anteeksi?

Jarmo kirposi hillittömään nörttinauruun, joka lähti laukalle kiusallisen ohuena ja korkeana.

– Eskimo! Se vanha jäätelöpuikko, kässäätkö?

Voi. Tai. Vas. Arnarsaq ei voinut olla pyörittelemättä silmiään. Mistä minua näin rangaistaan? Mitä pahaa minä olen muka tehnyt?

– Ha. Ha. Nokkelaa. Huumorimiehiä näemmä.

Tuskaa. Arnarsaq olisi mieluummin pidellyt käsissään punaisena hehkuvaa hiilihankoa, mutta koitti silti pelata peliä parhaansa mukaan.

– Se on kuule huumori ihan se ykkösjuttu mainosalalla pärjäämiseen. Jarmo säteili itsetyytyväisyyttä.

Arnarsaq keskittyi ja pakotti silmänsä analysoimaan sparrauspartneriaan tekemiensä harjoitusten mukaisesti. Jarmo Puumala, markkinointi- ja konsultointiyritys Qonseltorin alemman tason osastopäällikkö, jonka vastuualueeseen kuuluivat Arnarsaqin kaltaisten harjoittelijaehdokkaiden rekrytoiminen. Keski-ikäinen, keskimittainen, keskinkertainen. Hiuslaatu jäykkää harjasta, leikattu armeijakuosiin noin kolme kuukautta sitten. Hammasharjaviikset, joiden mallina – hampaista päätellen – Jarmon oma, vuosien saatossa pahasti rispaantunut harja. Kellertävänvalkoinen kauluspaita Saiturin Pörssin alennusmyynnistä. Kraka kastikekoristeella. Sinertävät suorat housut, kolme senttiä liian lyhyet lahkeet, jotka jättivät näkyviin Pasila-aiheiset sukat.

– Minun suosikkini on Pasila. Repomies on ihan paras.

Siis, onhan se ihan okei, ne muutamat jaksot mitä on nähnyt. Ei maailman raskain vale.

– No nyt puhuu tyttö asiaa! Jarnon äänenvoimakkuus nousi 10 desibeliä. – Sen markkinointia kun olisi päässyt tekemään. ”Naisen paikka on Wuolijoen Hellan ja Tapiovaaran Nyrkin välissä”, vai mitä?

Arnarsaq nauroi mukana ja piti päässään kiitospuhetta Jussi-gaalassa.

– Mutta joo, Arnarsaq koitti palauttaa keskustelua raiteilleen, siitä harjoittelupaikasta piti se vaan mainita, että tiedän teille olevan tunkua hakijoista, mutta uskon todella pystyväni osoittamaan, että opintomenestykseni, kielitaitoni ja tekoälytyökalujen, luvalla sanoen, suvereeni hallinta ihan oikeasti tekevät minusta huippuhakijan, ja motivaationi –

Jarno nosti oikean käpälänsä pystyyn – ja samassa Arnarsaq tajusi kauhukseen puhuvansa tosielämän David Brentin kanssa.

– Joo joo, se on ihan selvä juttu se. Mutta, sanopa, myyttekö te Grönlannin ihan oikeasti jenkkilään?

Arnarsaq – Armi – tiesi leukansa loksahtaneen alas, mutta vaikka hän kuinka yritti, aivot eivät saaneet leukoihin mitään yhteyttä. Älä herpaannu nyt! Kyllä, sinä olet keskellä absurdistista näytelmää a la Ubu Roi, mutta sinä et voi hävitä tälle maailmanluokan ääliölle. Hengitä sisään…

– Kylläpä sinä seuraat asioita tarkasti. (Älä oksenna, älä oksenna.) Se…minä en varsinaisesti ole henkilökohtaisella tasolla siitä päättämässä miten käy, mutta kyllähän kai meistä olisi kiva ihan oma kansakuntamme olla. Että sillee.
– Haha! Ihan totta. Kuka nyt on ikinä kuullutkaan amerikkalaisista eskimoista?
– Inuiiteista. Kuule, olisitko sinä minun hakemuksestani halunnut jotain kysyä?
– Eikä mitä, tätä hommaa on tullut tehtyä niin pitkään, että jos ei tunnista ilmiselvää lahjakkuutta ja hyvää tyyppiä, niin pitää vaihtaa alaa. Silloin ei kelpaa kuin Ylelle. Sinä olet niin söpö eskimolikka (inuiitti!), että se on vaan muilta pois kun me sinut taloon otetaan. Tervetuloa vaan!

Arnarsaq ei osannut peitellä hölmistystään tarttuessaan ojennettuun käteen, josta oli sipaistu ensin hiet krakaan. Suusta tuli ulos sanasalaattia, jonka hän toivoi kuulostavan kiitokselta.

Hän nousi ylös ja alkoi valua kohti ovea viiden askeleen päässä.

– Sinä saat ohjeet ja työajat, koko paketin Teijalta tiskillä, Jarmo kohkasi. Sanopa mennessäsi Teikulle minulta oikein lesot terveiset. Se tietää kyllä! Jarmo nauroi.

Juu kyllä minä…

– Onpa kiva saada meille noin lupaava…pakkaus. Ja hei – sinun täytyy opettaa minulle joskus se eskimoiden nenähomma!

Arnarsaq sulki oven takanaan ja tunsi sielunsa tiskirätiksi. Hän salli otsansa painua Jarmon ovea vasten tasan viideksi sekunniksi. Sitten hän vetäisi olkansa ylös ja taakse ja lähti viemään Teikulle terveiset.