Kävelen pitkin harppauksin Münchenin kattojen yllä. Pääni hipoo taivaalle pysähtyneitä harmaita sadepilviä. Olen korkealla, mutta en pelkää, sillä jalkani ovat tukevasti maassa. Ihmiset näyttävät eri suuntiin kiiruhtavilta lilliputeilta; olen muuttunut jättiläiseksi.
Toinen osa minusta istuu hotellin viidennen kerroksen huoneessa pöydän ääressä ja katselee vastapäisten talojen ikkunoita. Sade on laantumassa ja aurinko heijastuu jo pilvien takaa, mikä tekee minut iloiseksi. Käytävällä huoneeni paksun oven ja Bitte nicht stören -kyltin takana siivoojat tekevät työtään. Juon pikakahvia ja syön keksin. Sen kuviot muistuttavat piparkakkutalon julkisivua ja maku tuo mieleen kolakarkit, joita lapsena valmistin. Keskityn katselemaan suurkaupungin elämää. Vain katselemaan, sillä olen kuin ulkopuolinen kaikelle ja kaikille. Olen täällä, mutta en kuulu tänne. Olen liian suuri voidakseni kommunikoida kaduilla saappaitteni ympärillä liikkuvien ihmisten kanssa, olen liian kaukana heistä. Toinen osa minusta, se hotellihuoneessa istuva, on outo ja näkymätön, häntä ei voi tavoittaa eikä hänen puhettaan ymmärtää, vaikka se onkin selvää saksaa. Pöydällä hänen edessään on kultavitjainen taskukello, joka näyttää paikallista aikaa. Se on aina sen kaupungin ajassa, jonne hän matkustaa. Jotkut sanoisivat, että se on taikakello, mutta hänelle itselleen se on aivan tavallinen. Taika, siinä mielessä kuin hän sen ymmärtää, on vielä jotain paljon suurempaa ja ihmeellisempää, jotain, mitä ajatus ei pysty tavoittamaan. Miksi hän on osaksi jättiläinen ja osaksi omituinen ihminen? Se johtuu siitä, että hänen mielikuvituksensa on aivan liian nopeasti juokseva mahtuakseen hänen päähänsä. Se kertoo tarinoita, synnyttää ideoita ja suoltaa ajatuksia ja kuvia niin kovaa vauhtia, että hänen on yksinkertaisesti siirrettävä osa niistä jollekulle toiselle. Sen vuoksi yhdestä hänen ajatuksestaan kasvoi lähes lihaa ja verta oleva jättiläinen, joka sai kantaakseen ylimääräiset, levottomina sinne tänne poukkoilevat mietteet.
Jättiläinen seisoo tyynenä. Se on rauhallinen ja sen katse on arvoituksellinen, tutkimaton. Kukaan ei tiedä, mitä se ajattelee, ei kukaan muu kuin hotellin ylimmässä kerroksessa ikkunasta katseleva ihminen, sen luoja ja toinen puolisko. Tietyllä ratkaisemattomalla tavalla he ovat yhtä. Kun kirjoittavan ihmisen päässä kehittyy uusi ajatus, jättiläisen silmiin tulee eloa: se ottaa ajatuksen, omaksuu sen itselleen ja alkaa muotoilla sitä edelleen.
Illan laskeutuessa kaupungin ylle jättiläisen voi nähdä seisomassa kahviloiden ja ravintoloiden, hotellien, kirkkojen, ostoskeskusten keskellä. Se on ajatusta suurempi, askelta valtavampi, ja vaikka ihmiset katsovat suoraan siihen, kaikki, mitä he näkevät, on jotain sellaista, mitä he eivät pysty ilmaisemaan. Niinpä he luopuvat yrityksestä ja jatkavat matkaansa kohti seuraavaksi saapuvaa raitiovaunua, kotiaan, ovensa avaavaa baaria tai yövalaistua, mahtavaa kirkkoa, jonka ikkunat hehkuvat sädehtivää valkoista, kullankeltaista, violettia ja tummansinistä. Astuessaan vakain askelin sisään ja istuessaan penkkiin he löytävät hetken levon, jonka toivovat kerran saavansa omakseen ja kestävän ikuisesti.
Mutta taas jättiläisen toinen puolisko ajattelee, saa idean, joka on liian vaikea, liian ristiriitainen, epäkoherentti kaikkeen vallitsevaan nähden. Silloin jättiläinen katsoo hänen ikkunaansa ja näkee hänet. Se kohottaa valtavan kätensä tervehdykseen, vapauttaa hänet vaikeasta ajatuksesta ja ottaa jälleen yhden askeleen kohta alkavassa yössä. Ja kirjoittava ihminen päättää työnsä, sammuttaa valot ja menee vuoteeseen jättäen liian oudot ja suuret ajatukset tuon suuremman hahmon ajateltaviksi.
SUODATA
