Taksi kiitää vuorten välissä kulkevaa tietä. Katselen ikkunasta. On vielä aamuhämärä, mutta tiedän, että kohta aurinko nousisi. Silloin olisin jo lähempänä paikkaa, jonne olen matkalla. Kuljettaja kysyy välillä jotain, välillä on pitkään hiljaista. Ajattelen sitä, mitä voisinkaan nähdä, mitä kuulla, mitä tuntea, mitä kokea, kuin viestinä tulevasta elämästäni. Linnut laulavat vuorilla. Ne lentävät korkealla. Lapsena halusin olla lintu. Pääskynen tai jokin muu, joka lentää korkealla ja muuttaa talveksi lämpimiin maihin. Koen kaiken tämän, mutta silti olen jossain muualla, kaukana menneisyydessä lapsuuteni leikkikentillä. Mennyt, tuleva ja nykyinen kohtaavat joskus, ja silloin ei voi välttää sisäistä kipua ja dramatiikkaa. Aika ja sen kerrokset sortuvat, ja huomaan seisovani kaiken sen edessä, mitä mieluiten olisin koskaan kohtaamatta. Se on kuin painajaisuni, jossa kuitenkin nauretaan, kuin ahdistuksen ylin huippu, jolta kuitenkin pystyy laskeutumaan rauhan ja seesteisyyden valtakuntaan. Etsin laukustani puhelimen, pyydän kuljettajaa pysäyttämään tienposkeen, ja otan muutaman kuvan. Kaikki on niin suurta, etten vieläkään ole siihen tottunut. Ja ennen kuin ehdin tottua, olen jo matkalla vastakkaiseen suuntaan. Pian näkisin taas pilvet, joiden yläpuolella on kylmää ja aurinkoista. Lentokone etenee valtavalla nopeudella, mutta tunnen silti pysyväni paikallani. Siinä mielessä bussit ovat mielenkiintoisempia. Ihmiset vieressäni keskustelevat töistään ja harrastuksistaan. Olen hiljaa ja katselen. Kuin eräänlainen koko elämän ja kaikki sen osa-alueet kattava voyeurismi. Milloin alkaisin elää tätä runoa todeksi?
Ikkunan lävitse siivilöityy kokonainen tunteiden heijastuma. Katson haaveilevana, uteliaana, väsyneenä, loukattuna, pelkäävänä, ruusunpunaisin silmälasein, kaipaavana tai hetkeksi hylättynä. Olen luottavainen, se on mieleni pohjavire. Uskallan kokea kaiken, mikä on tulossa. Uskallan vaikuttaa siihen, mitä kohtaan. Ikkunan lävitse nähtynä vuoret ovat kukkien peitossa. Kun avaan ikkunan, näen kaiken selvemmin, todellisemmin. Mietin, kuinka monet ennen minua ovatkaan kokeneet tämän, mitä heidän mielessään on liikkunut. Jollain tasolla toivon saavani yhteyden heihin. Ehkä jonakin päivänä joku heistä kertoisi minulle, mitä oli nähnyt. Ikkunasta ilmiöt näyttäytyvät tietynmuotoisina, sillä ikkunan koko rajaa sen, mitä voin nähdä. Se luo raamit kokemukselleni. Ikkuna on moniulotteinen – jos siirtyisin sen taakse, olisinko enää tutuksi käyneessä todellisuudessani? Vedän verhot ikkunan eteen. Missä olen nyt? Olen yksin ja erittäin tietoinen siitä. Lähden ulos. Ikkuna seuraa minua kaikkialle, sen puitteissa koen maailman. Haluaisin nähdä myös muiden ikkunoiden läpi, mutta se vaatisi muuttumista joksikin sellaiseksi, mikä en ole. Siksi tyydyn omaan ikkunaani. Kun avaan verhot uudelleen, aamun viileä valo tulvii huoneeseen. Taas tänään. Taas tänään olisi uusi mahdollisuus tehdä jotain ainutkertaista. Ikkunasta heijastuvat mitä moninaisimmat mahdollisuudet.
SUODATA
