Haastattelija

Kirjoittaja annesvartstrom
Lukuaika 4 min
20.11.2022

Astun hissiin. Sen katto on viisto, ja kun hissin ovi sulkeutuu, huomaan olevani pimeässä. Hetken tunnen pakokauhua, mutta onnistun kuitenkin löytämään napin, jota painamalla hissi lähtee liikkeelle. Se vie minut seuraavaan kerrokseen, joka on rakennuksen ylin kerros, tai itse asiassa kattotasanne. Tasanteella tuulee niin että korvissani humisee, ja minua alkaa huimata. Tarraudun kaiteeseen kiinni, jotta en vahingossa horjahtaisi sen yli. Ympärilläni on pieni joukko ihmisiä, jotka vaikuttavat ulkomaalaisilta. He nauravat, elehtivät vilkkaasti toisilleen ja ottavat kuvia. Katselen näkymiä. Ilma on kirkas ja selkeä, vain kaukaisuudessa voi erottaa mustia pilviä, joiden on vaikea koskaan kuvitella ehtivän tänne asti. Aurinko tulee esiin, ja katselen sitä. Annan tuon tähän vuodenaikaan harvinaisen valon paistaa puoliavoimille silmilleni. Linnut kaartelevat pääni yläpuolella, ja jotkut niistä istahtavat kaiteelle. Ne eivät pelkää, sillä niillä on siivet.

Minulla on tunne, että joku tarkkailee. Avaan silmäni kokonaan ja käännähdän ympäri. Katson silmästä silmään tyttöä, jota en ole koskaan aikaisemmin nähnyt. Silti olen erottavinani hänessä jotain tuttua, vaikka en millään pysty keksimään, mitä. Tytön katse on terävä, rauhallinen ja jollain tapaa virallinen. Hän on pukeutunut kokonaan tummansiniseen aina perhosenmuotoista hiuskoristetta myöten. Oloni muuttuu vaivautuneeksi: miksi hän ei sano mitään? Mikä on hänen asiansa, miksi tuijotamme toisiamme äänettömyydessä? Kun olen jo aikeissa jättää hänet siihen ja lähteä takaisin hissille, hän avaa suunsa. Hän esittää minulle useita kysymyksiä, yhden toisensa perään. Hänen puheensa on nopeaa ja soljuvaa, ja niin tiuhaan tulee sanoja hänen suustaan, että minulla on vaikeuksia seurata. Hän puhuu äidinkieltäni, joskin vieraalla aksentilla, mutta ääntää jokaisen sanan hyvin huolellisesti: hän haluaa selvästi tulla ymmärretyksi. Hän tahtoo, että kuuntelen häntä. En kykene muistamaan hänen ensimmäistä kysymystään enää silloin, kun hän pitää tauon ja katsoo minua odottaen. Pudistan päätäni, ja näytän todennäköisesti hyvin torjuvalta, mikä ei ole tarkoitukseni.

Mistä tulet? Minne menet? Kenen kanssa? Kuka on ystävä? Missä vuodenajassa elät eniten? Kenestä et halua luopua? Miksi olet täällä tänään? Mitä ajattelet kun et ajattele mitään? Oletko löytänyt merkityksellisyyden? Onko huoneesi valaistu? Kuuletko sadepisaran putoavan valtamereen?

Ottaen huomioon, ettei tyttö ollut lainkaan esitellyt itseään saati sitten kysynyt alussa, onko sopiva hetki ja onko minulla aikaa, hänen kysymyksensä tuntuvat minusta toinen toistaan kummallisemmilta. Olemme molemmat vaiti, ja olen kiitollinen, että tyttö on ainakin vähäksi aikaa lakannut hukuttamasta minua kysymystensä tulvaan. Mietin, edustaako hän mahdollisesti jotain metafyysisiin artikkeleihin erikoistunutta lehteä. Toisena vaihtoehtona ajattelen tämän olevan jonkinlaista pilaa. Mutta kuka haluaisi pilailla kanssani ja miksi? Kysymykset täyttävät minut – niin tuon oudon haastattelijan esittämät kuin oman, nyt levottomaksi käyneen mieleni tuottamat. Vähitellen minulle tulee liki vastustamaton halu juosta pois, paeta koko tilanteesta, olla jossain muualla. Tytön läsnäolo ahdistaa minua ja hänen kysymyksensä nostavat tajuntaani käsittämättömiä asioita. Huomaan vetäytyneeni tuokioksi, tai ehkä jo pitemmäksikin aikaa, sisäiseen maailmaani. Herätessäni meneillään olevaan hetkeen huomaan, että suurin osa tasanteella olleista ihmisistä on lähtenyt, ja loputkin ovat jo sisään vievällä ovella. Yritän seurata heidän esimerkkiään, mutta silloin huomaan taas tytön. Hän asettuu eteeni ja levittää kätensä esteeksi tielleni. Hänen katseensa on vakava. Silloin tunnen jotain, mitä en vielä hänen ilmestyessään tuntenut: pelkoa. Pelkoa, joka estää minua yksinkertaisesti työntämästä häntä pois edestäni. Sen sijaan pysyn paikoillani kuin jähmettyneenä. Pian olemme tasanteella kahden. Suljen silmäni, koska ajattelen, että tyttö ehkä siten katoaisi. Mutta ei. Kun avaan ne, hän on yhä siinä. Silloin päätän kerätä rohkeuteni rippeet. Astun eteenpäin ja työnnän hänet sivuun. Mahdollisimman arvokkaasti kävelen ovelle ja astun sisään. Tyttö ei enää estä minua, mutta ymmärrän, ettei hänellä ole aikomusta poistua seurastani.

Hissin vieressä on lasinen ovi, jossa lukee: Kirjasto. Katsomatta taakseni avaan oven. Vastaani tulvahtaa vanhan paperin tuoksu, kirjojen tuoksu, josta olen lapsesta saakka pitänyt. Kävelen kauas, kauas hyllyjen väliin, kuin toiseen aikakauteen. Nousen varpailleni ja nostan hyllyltä massiivisen teoksen, jonka kannessa on kukkaornamentteja. Avaan kirjan ja alan lukea. Haastattelija on taas vieressäni. Mitä pitemmälle luen, sitä vähemmän kiinnitän huomiota hänen läsnäoloonsa. Ja minusta tuntuu siltä kuin lukiessani eteenpäin hän muuttuisi sivu sivulta, luku luvulta haaleammaksi.

Joku rykäisee vieressäni. Odotan näkeväni tummansinipukuisen tytön, mutta siinä onkin kirjastonhoitaja, joka on tullut muistuttamaan minua kirjaston aukioloajan päättymisestä. Suljen kirjan ja laitan sen takaisin hyllyyn. Vielä kävellessäni hissille odotan kohtaavani taas haastattelijan. Häntä ei kuitenkaan näy. Hissi pysähtyy rakennuksen ensimmäiseen kerrokseen. Astun ulos hämärtyneeseen talvi-iltaan. Mieleeni alkaa palautua kysymyksiä. Ne eivät tee minua enää levottomaksi, vaikka tiedänkin, ettei minulla ole niihin kaikkiin vastauksia. Ei kenelläkään ole.

Kun kävelen puiston ohitse, näen kadun toisella puolella kaksi hahmoa. Ihmeekseni tunnistan toisen heistä haastattelijaksi. Voin melkein aistia hänen edessään seisojan levottomuuden. Ilmeisesti haastattelija toimii hänen kanssaan samoin kuin minun. Niin päättelen, ja toivon, että tuo toinen, jolle tällä hetkellä kysymyksiä esitetään, löytäisi rohkeutta etsiä niihin vastauksia. Vain siten hän saisi haastattelijan katoamaan.

annesvartstrom

Kirjoittajan muita novelleja

Poika joka päätti lähteä

Aamuvirkut Altonassa

SUODATA SUODATA