Kapea ja kiemurainen metsäpolku vietti alaspäin, kohti kotia. Aapo kulki sitä verkkaan ja nautiskeli kesän kukoistuksesta, vaikka hyttyset vähän kiusasivatkin. Aurinkoisilla mättäillä lapsuudesta tuttu makeus häilähti hänen nenäänsä. Aapo pysähtyi ja haki katseellaan. Hän kumartui polulle, tähyili ja seurasi lopulta ihanaa tuoksua. Ilo kiipesi hymyksi Aapon suupieleen. Tuolla, saniaisten alla…
Aapo käveli kotiin kämmenet vierekkäin yhtenä tiiviinä kuppina ja suojeli visusti harvinaista aarrettaan. Ville istui portailla ja kohotti ainoastaan kulmiaan hänen saapuessaan pihaan. Miehen ilme oli kylmä ja silmät väsyneet. Aapo työnsi kätensä Villeä kohti piittaamatta vähääkään tämän yrmeydestä.
”Metsämansikoita”, Ville hämmästyi.
”Joo!” Aapo säteili ylpeänä. ”Maista. Ne on sairaan makeita.”
Ville nappasi muutaman marjan kielelleen ja puraisi. Hän näytti ilahtuvan vastoin tahtoaan. Aapo virnisti mielissään.
”Niin on.”
”Ota nyt lisää, senkin luupää.”
Aapo kaatoi kourallisen Villen käteen. He painoivat mansikat suuhunsa samalla tavalla kuin olisivat vetäneet shotin väkevää, mutta marjat maistuivat sata kertaa suloisemmilta. Puhdas makeus pirskahti autuaana Aapon kielelle. Sama, lapsenomainen ilo tuikahti Villen silmissä. Vanhat huolen juonteet miehen kasvoilla pehmenivät ja synkeä suupieli nytkähti toispuoliseen hymyyn. Ville ei kiittänyt, mutta Aapo tiesi silti pelastaneensa tämän aamun.
SUODATA
