Valkoiset, timantin lailla kimmeltävät jäiset hiutaleet mustiksi maalatuissa ripsissä pitävät otteensa, kun jäätyneen lammen kanssa kilpailevat vaaleat silmät räpsähtävät kiinni kosteuttaakseen noita jäätyneitä lampia, joiden rantaa kehysti tumma kehikko unettomuuden ja päiviä vanhan meikin takia.
Hän oli jälleen unohtanut piponsa kotiin ja hänen ainoa suojansa on vaaleat hiukset, vaaleat kuin viljapelto, roudan peittämät ja tappaneet.
Ankea kehys uupuneille kasvoille, joiden luonnollinen pieni pyöreys oli kadonnut jo muutama vuosi sitten, mutta saattoi vielä näkyä menneenä tuulena hänen poskiluidensa alla.
Kaula ja suu on kääritty tumman harmaan huivin lämpöiseen halaukseen, villaisen yön sinisen takin alla keuhkojen työ helpottuu, kun pistävä ilma ei nujerra enää niin kovasti, vain värjää kalpeat posket kevyen punaisella.
Sen pystyy näkemään joka kerta, kun nainen ohittaa katulampun.
Tie on sohjoinen, täynnä tuota valkoista massaa, joka olisi viimeistään aamulla tasan kuudelta aurattu tien pintareelle, aina sen jälkeen, kun työntekijät palasivat uuden vuoden tuomasta hetkellisestä humusta ja unohtamisen lahjasta.
Täällä betonisen harmaiden rakennusten välissä kulkevalla kadulla on vain hän. Tämä koko kaupunki olisi vielä pari tuntia vain hänen omansa, seurana vain itseään toistavat, ajan rapistuttamat mainoskyltit kyrillisillä kiekuroillaan.
Ankea ja synkkä, mutta hänelle tämä oli koti, vaikka kuinka kylmyys ei helpottanut ahtaiden rakennusten juuritasolla, vaikka kylmyys oikein hohti loistokkuuttaan lumihiutaleiden koristaman ikkunalasien pinnasta.
Yksi katulampuista pätkäisee ja pimeys laskeutuu yllättäen siihen hänen kohdalleen. Taivaalla ei ole mitään, mikä olisi poistanut suojaavan pimeyden verhon, mutta se rauhoitti ja vain hetken hän nauttii tästä, pitää kimmeltävän katseensa taivaalla.
Tuolta kaukaa katsottuna, jostain kerrostalojen kattojen valtaamilta taivailta kukaan ei nähnyt häntä, hän oli suojassa täällä rakennusten halkeamissa äärettömyydeltä.
Kauhun ja melankolian tutkija.
SUODATA
