Huoneessa on raukea tunnelma. Jokainen istuu pulpettinsa äärellä, joku intensiivisesti opetusta seuraten ja muistiinpanoja raapustellen, toinen tuolissaan nuokkuen, kolmas muistivihkoonsa ympyröitä pyöritellen. Vaikka huoneessa on kaksikymmentäkuusi ihmistä, kuuluu luennoijan rauhallisen kerronnan lisäksi ainoastaan vaimeaa kynän suhinaa.
Koetan kuunnella luentoa ja yrittää sisäistää kuulemaani. Aihe kiinnostaa minua, mutta raukea tunnelma saa mieleni liikehtimään pois huoneesta, muihin maailmoihin. Jo monta kertaa aamun aikana olen joutunut palauttamaan itseni takaisin tähän hetkeen ja tajunnut menettäneeni osan opetuksesta.
Kuunnellessani luentoa katselen suuresta ikkunasta harmaata taivasta ja annan katseeni lepäillä pilvimassassa. Sivusilmällä huomaan, kuinka suuri kuusi alkaa vilkutella minulle tuuheilla oksillaan, kuin herättääkseen minut unestani. Kohdistan katseeni kuuseen. Näen sen iskevän minulle silmää, virnistäen leikkisästi.
Kuulen luennoijan äänen ja jonkun kommentoivan jotain. Koetan ymmärtää, mutta kommentti katoaa mieleni ulkopuolelle, kun kuulen kuusen suhahtavan kuiskauksen: kirjoita minusta. Sen katse hiipuu ja katoaa, näen vain rungon ja käpyjä kannattelevat oksat. Tuuli leyhyttää niitä levollisesti.
Katson luennoijaa, vilkaisen opiskelutovereitani. He jatkavat keskusteluaan. Käännyn uudelleen kuusen puoleen, mutta se on taas puu muiden joukossa.
Olen kirjoittaja, joka saa voimaa luonnosta, perheestä, ystävistä, talviuinnista, uuden oppimisesta, lukemisesta ja kirjoittamisesta. Jokainen arkipäivän tapahtuma voi olla seikkailu. Minuuttinovelleissani kirjoitankin mielelläni pilkahduksista, joita ihan tavallisesta arjesta löytyy.
SUODATA
