Ponilakanat

Ovikello kilisi kuin muistutuksena siitä, että kaikki punnitaan vielä. Ääni viilsi rappukäytävän ilman halki ja jäi leijumaan. Maria avasi oven hitaasti. Rappukäytävän tuttu haju, jotain homeen ja muovikassin väliltä, löi vastaan. Lotta seisoi siinä – takki auki kuin olisi unohtanut, miten napit toimivat. Silmät olivat punaiset. Ehkä itkusta. Ehkä siitä, ettei ollut nukkunut, syönyt tai lopettanut ajattelemasta.

”Moi”, Lotta sanoi nopeasti.
”Moi”, Maria vastasi hiljaa ja siirtyi syrjään.

Lotta astui sisään. Hän pudotti weekend-laukun lattialle, kengät jäivät miten sattui, takki valahti. Ja sitten – kuin virta olisi katkaistu – hän lysähti takin päälle. Sanoja tuli ryöppynä. Märkiä, epäselviä, pakottavia. Mies oli mitätön. Elämä täydellisten kuvien alla oli silkkaa paskaa. Facebook-kuvat, vuosipäiväkakut, torstain throwbackit – pelkkää kuplavaahtoa särkyneen elämän päällä.
Maria ei sanonut mitään. Hän laskeutui hiljaa lattialle, laski kätensä varoen Lotan selkään kuin ei olisi varma, miten ystävää lohdutetaan. Kun itku alkoi, Maria vain otti vastaan.
Itku hiipui. He nousivat.

”Keitän teetä”, Maria sanoi.

Se kuulosti vuorosanalta, jota oli harjoiteltu, mutta se oli myös ainut oikea asia.
Lotta nyökkäsi. Hänen kasvonsa olivat turvonneet painosta, joka ei ollut hellittänyt aikoihin. Matkalla keittiöön he kulkivat olohuoneen läpi. Tila oli kuratoitu kuin aukeama sisustuslehdessä. Viherkasvit vihersivät, rottinki oli juuri sopivasti kulunutta, seinällä luki: ”Chaos is a friend of mine.” Sohvan alta pilkisti kuitenkin jotain. Se näytti kiireessä piiloon potkitulta pyykkikasalta. Lotta katsoi sitä huvittuneena.

Keittiössä Maria haudutti teen seremoniallisesti. Italialainen kannu, tarkat liikkeet, Marimekko-kupit. Jasmiinin tuoksu levisi kuin muistikuva, joka ei kysynyt lupaa. Maria istui ja ojensi kupin.

Lotta otti kupin molemmin käsin. Hän otti varovaisen siemaisun.

“Sä et vastannut mun viesteihin.”

Maria laski kupin pöydälle.

“Niin”, Maria vastasi, aivan liian nopeasti.

Sanomatta sanaakaan Maria nousi ja meni viinikaapille. Hän valitsi Riojan, jota oli säästetty sopivaan hetkeen – ei juhlaan, ei suruun, vaan tilanteeseen, jossa toinen ei voisi paeta makua. Viini tasoittui kahteen lasiin. Toinen oli ohut, toinen raskas.

”Tää on hyvä – ei kaadu helposti”, Maria sanoi kevyesti.

Lotta joi. Viini oli lämmin ja tumma, kuin peitto joka painaa liikaa. Hymy vilahti, mutta ei jäänyt. Katse vaihtui.
Sinä iltana keittiössä esitettiin vuosikymmenten mittainen näytelmä. Kaksi eri tyyliä, yksi käsikirjoitus. Lotta huitoi suurieleisesti, Maria kuiskasi repliikkinsä viiveellä, kuin ohjaaja joka ei ole varma, onko kohtaus hänen hallinnassaan.

”Muistatko sen kerran kun…”
”Kun sä rikoit sen greippimehun takia meidän ainoan blenderin?”
”Se oli KitchenAid! Ja sun vika.”
”Sä olit humalassa.”
”Me molemmat oltiin. Se oli se ilta kun…”

Nauru tuli yllättäen. Se murtui pian hiljaisuuteen – mutta se ei ollut kiusallinen. Vain ohut, kuin pyyhe kuivalla iholla. Heidän väliinsä jäi Riojan katku ja ajatus siitä, mitä olisi voinut olla, jos olisi valittu toisin.
Maria haki juustotarjottimen, joka oli tarkoitettu lähinnä asetelmaksi. Lotta repi viikunan palasiksi sormillaan. Maria katsoi paljaalle pöydälle riviin asettuvia, repaleisia paloja.

”Sä tykkäät vielä tehdä tota?” Maria kysyi.
”Tarkoitat hajottaa asioita?” Lotta nosti katseensa. Silmissä ei ollut enää huumoria.

Maria ei vastannut. Hän käänsi katseensa pois ja siemaisi viiniä.

”Sun elämä on kuin elokuva”, Lotta jatkoi.
”Mutta ei dokumentti”, Maria vastasi.

Viinilasit tyhjenivät. Ystävyys ei palannut, ei entisenä. Se jäi marginaaliin, jonne laitetaan asiat, joita ei vielä jakseta heittää pois.
Kun kello ylitti puolenyön, Maria nousi.

”Mä petasin sulle sängyn. Vierashuoneeseen.”

Lotta seurasi, hieman huojuen. Kädessään viimeinen siemaus Riojaa. Kaikki oli hiljaa, jopa lattia. Sitten vierashuoneen ovi avattiin.
Sänkyyn oli pedattu My Little Pony -lakanat. Haalistunut Apila hymyili sen nurkassa.

”Ne on sun. Lapsuudesta”, Maria sanoi hiljaa.

Lotta ei liikkunut. Sitten naurahti – sävy särähti.

”Sä säästit ne?”
”Ajattelin, että jos joskus palaisit. Tai tarvitsisit.”

Katse. Tauko. Liike. Lotta repi peiton, puristi lakanat kainaloonsa. Maria yritti ehtiä väliin, mutta oli liian myöhässä.

”Sä et omista mua!” Lotta huusi sännätessään lakanoiden kanssa eteiseen.
”En tietenkään”, Maria sanoi – liian rauhallisesti.

Ovi paiskautui kiinni. Sen kaiku jäi hetkeksi asuntoon. Maria seisoi eteisessä kuin jäähtyvä ilma.

Aamulla Maria vei roskat. Yhdestä astiasta pilkisti vaaleanpunaista. Hän avasi kannen. Apila oli siellä muiden haalistuneiden poniystäviensä kanssa. Maria hipaisi sen poskea – hyvästiksi. Sitten hän heitti roskapussinsa muiden roskien joukkoon. Maria sulki kannen ja mietti, milloin jäteauto tulisi. Se oli puhtaasti logistinen ajatus.