Stairway to Heaven

Kaikki alko siitä, kun minä olin kuullut, että Kaavilla oli asunu rikas eksentrikko, jonka kokoelmissa oli ollu Janis Joplinin julkasemattomia nauhotuksia vuodelta 1969. Se eksentrikko oli kuollu viisi vuotta aiemmin, ja ku minä yritin ettiä netistä, niitä nauhotuksia ei ollu ilmeisesti myyty. Ne olis vissiin yhä piilotettuna sen kartanoon. Huhuttiin, että siellä talossa kummittelis, mutta minä ajattelin, että aina me yhestä kummituksesta selvitään.

Niin me sitten yks lauantai lähettiin ajamaan Kuopiosta, Janne, Pasi ja minä. Meijän rumpali jäi Kuopioon, ku sillä on meijän bändin lisäks sivuprojekti. Kun minä puhuin siitä, että kannattaa varautua kummitukseen, Janne sano, että kummitukset on humpuukia. Ku se on ateisti. Toisaalta se oli tyytyväinen, että me mentäis varkaisiin rikkaan tyypin kartanoon, tai paskiaisen niinku se sano. Ku se on anarkistikin. Pasi oli keskittyny kiljutonkkaansa, niin se ei sanonu mitään.

Minä olin ratissa ja ajattelin, että jos me löydettäis ne nauhotukset, mulla olis käsissäni ainutlaatuinen pala rock’n’roll-historiaa. Janis Joplin oli tosi kova laulaja. Ku sillon 60- ja 70-luvuilla Janis, Jimi, Morrision, Page ja muut löi lukkoon kaiken sen, minkä päälle me rakennetaan. Tai rakennettais, jos Janne ei olis niin kiinni punk-kaavoissaan.

* * *

Me löydettiin se kartano suht vaivatta. Ovi oli lukossa, mut Janne sai sen oven helposti auki, kun sillä on kokemusta talojen valtaamisesta ja me mentiiin sisään. Huonekaluja ei enää ollu, mut Pasi löysi viinikellarin. Tietäähän basistit, ja Pasi jäi sinne dokaamaan. Janne oli sitä mieltä, että saatiin pikkusormi pystyssä -juomat parempaan käyttöön. Mä vaan aattelin, että kyllä minä ja Janne löydetään se nauha kahestaakin.

Me sitten etittiin sitä nauhaa kahestaan. Janne oli luovuttamassa nopeesti, ku ei se rock’n’rollin historiaa niin arvosta, mut mä sain sen jatkamaan. Sitten Pasi ryntäs sieltä kellarista ympäripäissään ja kasvot valkeina ja selosti jotain, että siitä oli alkanu tuntumaan tosi pahalta. Että se kummitus oli vissiin aihettanu sille pahan olon. Janne sano, että alkoholi vaikutti taas ja pisti Pasin istumaan yhteen nurkkaan. Se totteli, mut se sopersi vaan koko ajan jotain, että kummitus ei haluu meidän olevan siellä.

Minä ajattelin CMX:n ja Led Zeppelinin lyriikoita. Kyllähän niissä kaikkia tosi siistejä ihme juttuja on. Niinku juhlamiehet jotka etsii maasta jotain kadonnutta, että kyllä tämän maailman takana on varmaan jotain, mut ei Yrjänä tai Plant kummituksista laula. There’s always time to change the road, niin ei varmaan ole mitään tähän maailmaan jumiin jääneitä kummituksia. Aina on stairway to heaven. Ja sillon mulle tuli mieleen, kuinka siistiä olis vetää sitä biisiä mun skitalla tuhatpäisen yleisön edessä.

Alakerta oli koluttu, ja minä ja Janne siirryttiin yläkertaan ettimään. Siinä portaissa minulle tuli outo olo. Ikään kuin joku yrittäis kieltää minua menemästä yläkertaan. Jannekin yritti selittää jotain, että turha glorifioida jotain Joplinin kaltasia rocktähtiä, kun kaikki ihmiset on yhtä arvokkaita. Niinku se Paliki, joka haisee usein torin nurkassa. No joo, niinhän se toisaalta on, mutta kyllä Janis ja Jimmy Page vetoaa minuun ennemmin kuin joku koditon Pali. Että mä luulen, että se paha varotusolo iski Janneenki, mut se ei vaan voinu ateistina myöntää mitään yliluonnollista vaikutusta.

* * *

Me käännettiin yläkerta ympäri. Käytiin läpi kaikki kaapit, mutta sitä nauhotusta ei vaan löytyny. Janne alko valittaa, että tämä koko homma oli tähtikultin ylläpitoa, mut minä sanoin, että se on tärkee pala rock’n’roll -historiaa. Janne alko valittaa mulle siitä, että minä yritin tunkee kitarasoolon meidän bändin jokaiseen biisiin, vaikka me ollaan punkbändi. Minä sanoin Jannelle, että se ottaa punkin ihan liian vakavasti. Että sen ei aina tartteis laulaa sosiaalisesta oikevenmukasuudesta ja mistä lie edustuksellisen demokratian rappiosta, mut Janne sano, että ne on tärkeitä teemoja. Minä sanoin, että ottais vaikka vaikutteita Aleister Crowleystä, kun sen individualismi sopis hyvin Jannen anarkismiin, mut Janne sano, että mystiikka on vaan tapa viiä ihmisten huomio tämän maailman ongelmista.

Me sitten saatiin riita aikaseks. Minun mielestä meidän bändi vois vähän laajentaa muuallekin kuin punkortodoksiaan, mutta Jannen mielestä meidän pitää olla just punk. Taisin sanoo semmostakin, että Janne vois joskus osua nuottinkin eikä vaan rääkyä silmittömästi, niin meidän musa paranis.

Sitten Pasi tuli siihen ja sano, että se oli kirjottanu sanotuksen bailaamisesta. Janne sano, että se laulaa pelkästään vakavista aiheistaa ja Pasi rupes selittämään, että se biisi kertoo bailaamisesta kiljun voimalla, nii se on just anarkiaa. Sit Pasi ylty esittämään kuinka seki on rikkaita paskiaisia vastaan kun se halus vakuuttaa Jannen siitä kiljubailauslyriikasta. Että kilju edustaa tee se itse -asennetta eikä rahantuhlausta. Sit se esitti kuinka paljon se vihaa rikkaan paskiaisen taloa ja monotti yhtä lattialistaa.

No se lattialista irtos seinästä. Minä aattelin, että noin helposti irtoovassa lattialistassa on jotain outoo ja menin kattomaan. Sen takana oli salalokero, ja minä kaivoin sieltä magnetofoninauhan, jossa luki ”Janis Joplin ’69.” Että se oli bingo.

* * *

Sillon mä tunsin, kuinka lämpötila laski viis astetta ja sen huoneen ovi räpsähti kiinni. Janne selitti, että jostain vaan vetää, ja kylmä ilmavirta löi sen oven kiinni, mut ei se itekkään uskonu.

Oven takaa kuulu askeleita, ja yhtäkkiä minä näkin useita ihmishahmoja. Niitä tuli ja meni, ja sitten niiden päät muuttu pääkalloiks Oli tosi synkkä ja ahdistava tunnelma. Ne pääkallot nauro. Silloin minä tajusin, että minä hallusinoin. Ne ihmishahmot alko repiä mun kroppaa riekaleiks. Ei sattunu yhtään, mutta minua pelotti, että kuolenkohan minä oikeastikin jos minä kuolen hallusinaatiossa.

Sitten ne ihmishahmot hävis, ja siinä minun vieressä oli semmonen aristokraattinen herrasmies. Hienot mustat puvut, pitsikoristeiset paidat ja kaikki. Jostain syystä minä tiesin, että se oli se eksentrikko, joka oli asunut tässä talossa. Se alko puhua, että on olemassa korkeampiakin olemassaolon tasoja. Kyllähän minä olin semmoista aavistellut, kun minä olin kuunnellut CMX:n ja Led Zeppelinin lyriikat tosi tarkkaan, mut sitten se esitteli takanaan olevaa ovee ja sano, että siitä pääsee olemassaolon korkeemmalle tasolle. Että minullakin olisi siihen nyt mahdollisuus. Että nyt oli tarjolla varsinainen Stairway to heaven.

Minä mietin, mitä tehdä. Seuraisko Crowleyn jalanjälkiä vai mitä. No minä kuiteski tulin siihen tulokseen, että tästä kokemuksesta sais rutkasti inspiraatiota biisien sävellystyöhön, kun kaikilla suurilla taiteilijoilla on erikoisia kokemuksia. Ja jos minä menisin siitä ovesta, minä en pääsis takasin omaan elämääni säveltämään uusia biisejä. Niin minä sanoin, että minä jään tänne. Se eksentrikko sano, että se kunnioittaa minun valintaa.

Minä heräsin meidän autosta. Janne oli ratissa, ja kun mä ihmettelin, mitä oli tapahtunu, Janne sano, että tulinhan minäkin tolkkuihini. Pasi selitti ympäripäissään, kuinka ne oli joutunu kantamaan mut autoon. Että mä kuulemma olin kaatunu tajuttomana maahan. Minä kysyin, näkikö ne sitä eksentrikkoo tai muutakaan outoo, mut Pasi selitti, ettei ne ollu kokenu mitään yliluonnollista. Jos minä nyt Pasin kännisoperrukset oikein tulkitsin.

”Katohan oikeelle puolelles, mitä minä vein rikkaalta paskiaiselta”, Janne sano.

Minä katoin oikeelle, ja siinä penkillä minun vieressä oli magnetofoninauha. ”Janis Joplin ’69.”