Hiljentyvät kylät

Kahvikupit kilisevät tassia vasten pöydän ääressä. Kello raksuttaa taustalla hiljalleen samalla kun käsi kurottaa kohti korppupussia. Kanelisokerilla päällystetty korppu maistuu taivaalliselta juuri keitetyn kahvin kanssa. Kiirettä ei ole eikä ylimääräisiä ääniä kuulu ulkoa. Olemme maaseudun rauhassa kaukana kaupunkien kiireestä ja hälinästä.

Maaseudut olivat ennen virkeitä. Kirkonkyliltä löytyi pankki, ruokakauppa, terveysasema, paljon palveluita ja kauempana kylän sykkeestä kauppa-auto kierteli ja kaarteli mutkaisia teitä heinäpeltojen ja metsien keskellä. Asiakkaita kävi vauvasta vaariin. Ei ollut kiire pois minnekään kun kaikki löytyi läheltä. Omalta kotiseudulta löytyi kaikki mitä elämältä tarvitsi. Työpaikkakin löytyi metsurina lähimetsästä, maatilalta, kylän liikkeistä, oli yrittäjiä monenmoisia ja harva lähti kylältä kauemmas töihin.

Vaan niin nukkui pois naapurin Pekka, Ritva Heinolan talosta, Martti mäen takaa ja Kerttu Korhosten sukutilalta. Samalla Jaakko ja Kirsi totesivat haluavansa opiskella hyvään ammattiin ammattikorkeakoulussa toisella paikkakunnalla ja lähteä sieltä luomaan perhe-elämää kaupungin vilskeeseen – paikkaan jossa nuoret voivat kokoontua, supermarketit ovat jopa sunnuntaisin auki ja päivystykseen pääsee heti kun on tarve. Mitään ei tarvinnut enää odottaa, kaiken sai heti.

Kylä kutistui samalla kun vanhempi väestö nukkui pois vuosien uurastuksen uuvuttamana. Nuoriso lähti uusien mahdollisuuksien perässä ja kyläyhdistykset jäivät ilman aktiivijäseniä. 30-vuotta kunnanjohtajana toiminut Matti joutuu vaikean paikan eteen ja päättää liittää kunnan osaksi isompaa kaupunkia kun ei ole enää varaa kustantaa kaikkea mitä asukkaat tarvitsevat.

Niin ennen hyvin vireästä kylästä tulee kaupungin vähän käytetty ja harvaan asutettu sivukylä. Kaupungin päättäjät hakkaavat vasaralla terveysaseman, vanhustentalon ja peruspalveluiden lakkauttamista.
– ”Ai, te tarvitsette kävelykatuja, metsäpolut kasvavat heinää ja kirkon ennen niin kauniin keltainen ja kirkas ulkoseinä tummuu ja homehtuu? Ei meillä ole budjetissa varaa hoitaa näitä asioita ja miksi hoitaisimme? Eihän siellä edes asu ketään.”

Kauppias joutuu itku kurkussa laittamaan lapun luukulle ja sulkemaan vuosikymmenten perheyrityksen kun väki vähenee ja nekin vähäiset asukkaat käyvät isoissa marketeissa työmatkalla.

Mummo Virtanen tarvitsee verikokeiden ottoa kun on sairastellut viikkotolkulla, mutta lähin toimipiste on kymmenien kilometrien päässä.
– ”soita kelataksi” kuuluu virkailijoilta ja niin mummo istuu lumessa odottaen taksia joka ei koskaan saavu. Varattu aika terveysasemalle meni jo kaksi tuntia sitten eikä kukaan halua ottaa mummon kuljetusta vastaan. Onhan se bensan tuhlaamista ajaa kaupungista maaseudulle ja kerätä kilometrit vain paluumatkalta. Korvaus on vähäinen työmäärään nähden.

Pitkään lumessa istunut mummo väsyy odottaessaan ja vetää viimeisen henkäyksen raikasta ilmaa kunnes nukahtaa ikuiseen uneen. Naapuri näkee ikkunasta hankeen kaatuneen mummon ja juoksee auttamaan. Hän yrittää kiireisesti elvyttää ja soittaa hätänumeroon.
– ”Tulkaa äkkiä, mummo saattaa olla jo kuollut!” naapuri raivoaa puhelimeen.
– ”Meillä ei ole saatavilla ambulansseja läheltänne kun lähimmät päivystysasemat ovat lakkautettu säästösyistä ja siitä seuraava asema on 100 kilometrin päässä. Sinuna soittaisin hautaustoimistoon.” puhelimen toisesta päästä vastataan.

Naapuri ottaa hautajaiskulut hoitaakseen, onhan mummo Virtanen ollut naapurina jo vuosikymmenet ja niin monesti auttaneena tämä olkoon vastapalvelus yksinäiselle ja lapsettomalle rouvalle.

Hautaustoimisto hakee Virtasen kylmiöön, mutta säilytyspaikkoja ei ole montaa lähikaupungissa, joten vainaja kuljetetaan 100 kilometrin päähän krematorion kylmiöön, jossa on tilaa vaikka muille jakaen. Oman kylän pappia ei saada puhelimeen koska kappalaista ei enää pidetä täysipäiväisenä kappeliseurakunnassa. Kirkkoherranvirastoon täytyy ajaa 30 kilometriä yhteen suuntaan saadakseen asiat hoidettua, mutta virasto onkin auki vain keskiviikkoisin klo 10-12 ja nyt on maanantai kello 16. Turhan reissun takia käydään kuitenkin siellä mikä ajoi kyläkaupan nurin eli supermarketissa. Siellä käydään täyttämässä varastot nyt kun ei ole enää kyläkauppaa tarjolla.

Hautajaisia ei saada nopealla aikataululla järjestymään koska hautausurakoitsija on ottanut itselleen liian monta seurakuntaa hoidettavakseen ja nyt on meneillään perinteinen kausi kun vanhuksia kuolee normaalia enemmän ja kuoppia kaivetaan yötä päivää.

Lopulta kun hautajaiset saadaan järjestymään, menoihin täytyy pyytää eri yhdistyksen avustavia jäseniä kantamaan arkkua kun ei ole muitakaan avuksi. Nämäkin avustajat ovat melkein yhtä vanhoja kuin vainaja itse. Ennen kirkot olivat täynnä kylältä saapuneita tuttavia jotka tulivat muistelemaan ystävää, naapuria, kauppiasta, opettajaa, kuka ikinä siellä arkussa makasikaan. Jätettiin viimeiset hyvästit ja tehtiin viimeinen palvelus kantamalla tuttava haudan lepoon. Sen jälkeen ryystettiin porukalla kahvia seurakuntatalon juhlasalissa. Nyt on hautajaisten jälkeen pieni muistotilaisuus, jossa on pari ihmistä ja vainajan siunannut pappi. Kanttorikin saattaa tulla käymään, jos ei ole heti juoksemassa toiselle kiinteistölle pyörittämään kolmea muuta hautausta.

Hautausmailla ei kynttilätkään pala kun ei ole enää ketään kuka kävisi katsomassa sukulaisiaan. Haudat jäävät hoitamatta ja kesäsesongin hautausmaantyöntekijät tulevat kaupungista yhteiskuljetuksella levittelemään kylttejä. Niissä huomautetaan, että hautapaikka täytyy hoitaa kuntoon tai, että hautapaikan hoitomaksut ovat jääneet maksamatta. Nurmikko trimmataan yhteistuumin ja jatketaan matkaa.

Suurin osa vanhemmasta väestöstä ovat nukkuneet pois ja viimeiset kylälle jääneet ovat höperöityneet mökkeihinsä tai väkisin raahattu toiselle paikkakunnalle makaamaan kusen ja paskan hajuisiin koppeihin jossa ehkä saa hoitoa tai sitten ei. Siellä sitten yhdessä odottavat kuolemaa joka korjaa joku päivä.

Mikä siinäkin on, että vanhustentalot rakennetaan päiväkotien viereen tai toisin päin. Lapsille näytetään elämän realiteetti, että kuolema korjaa meidät kaikki ja vanhuksille kettuillaan ”ähäkutti, ette ole enää nuoria ja virkeitä”.

Niin on ennen viriili ja vauhtia täynnä oleva kyläkoulu hiljentynyt. Ennen lapset huusivat ja riehuivat välitunnilla, mutta nyt yksi lapsista istuu yksin keskellä hiekkalaatikkoa, toinen potkii kiviä ja kolmas keinuu kun ei muutakaan tekemistä ole. Leikkikenttää ei uudisteta ja seuraa ei paljoa löydy. Ennen kyläkoulussa oli yli sata oppilasta ja jokaisella luokalla oli vähintään 15 oppilasta. Nyt oppilasmäärä on pienentynyt viidenkymmenen tietämille ja luokat ovat yhdistetty. 1-2 yhdessä, 3-4 yhdessä ja 5-6 luokat yhdessä. Muutoin ei riitä oppilaita ja maksetaan turhaan opettajille palkkaa.

Kesällä saattaa tulla mökkiläisiä käymään ja virkistämään seutua, mutta talven tullen kaikki hiljenee ja kylmyys valtaa maiseman. Linnut eivät laula ja kasvit ovat lakastuneet. Järvi jäätyy umpeen ja pimeys laskeutuu. Katuvalot ovat kauan sitten palaneet loppuun, mutta uusiakaan ei tule tilalle.

Maaseudut kuihtuvat pois ja jäljelle jää autiot kylät. Ennen niin virkeä seutu on nukahtanut ikuiseen uneen eikä sitä enää koskaan mikään herätä uudelleen. Vain muistot ovat jääneet, mutta nekin vaipuvat unholaan kun kylän lapset kasvavat vanhoiksi ja nukkuvat pois. Samalla sammuu viimeinenkin kynttilä ikkunan äärellä.