Vanha tuttu

Anders ojensi kättään.

”Näyte”, hän yritti, ”sananäyte teille?”

Ihmiset kävelivät ohi.

Anders nojautui taakse. Ikkunan lyijymaalikirjaimista hilseili maalia paidanliepeeseen. Pöydällä hänen edessään tuuli lipsutteli sivujen kulmia, kivien alle vangittuja taikasanoja.

”Tulkaa”, Anders sanoi, ”kokekaa sanojen mahti.”

Niskassaan hän tunsi isänsä katseen. Isä olisi parempi tässä. Suuret kädet kattoivat melkein koko maailman, ja hymy kasvoilta irtosi helposti lainaan muille.

Anders olisi pärjännyt paremmin takahuoneessa, tai rahastamassa. Pakkaamassa loitsuja paperipussiin. Sellaisissa töissä ei tarvinnut koko ajan katsoa muita. Ottaa vastaan heidän hylkäystään.

Ametistit ja opaalit kiiltelivät syyspäivän ankeassa auringossa. Anders oli käyttänyt koko eilisillan silittäessään turkoosia samettikangasta, ja silti se oli ryppyinen. Se oli ollut päivän ensimmäinen virhe. Isän katseesta niskassaan hän tiesi, että laiskottelu tulisi olemaan toinen.

”Te siellä!” Anders yritti. ”Näytteitä? Sanojen mullistava ihme!”

Jauhokauppiaat ja käsikassaroitaan kanniskelevat palvelijattaret melkein kääntyivät, melkein kiinnittivät huomionsa.

Kello kilahti. Asiakas astui liikkeestä pussia pidellen. Anders vilkaisi kaihoisasti sisään kaupan hämärään, näki kukkeat hyllyt täynnä perinnesanakääröjä, menneiden väkien ja aikojen manauksia.

Hän potkaisi tossullaan maata. Isän odotukset tuntuivat paineena ohimolla, ne saattoi nähdä katsomatta, tuntea läsnäolon polveilevan ikkunalasin läpi. Tämäkin päivä olisi sitä samaa: hukkaa, haajaan markkinoille kylvettyä ja teeskenneltyä innostusta, joka ei vaikuttaisi kehenkään. Ei myisi yhtäkään sivua.

Jostakin kohahti kylmää, kuin tuuli olisi kääntynyt, erikoinen laiva tullut satamaan. Varjo laskeutui pöytäpinnalle.

Mies oli pukeutunut pitkään takkiin ja silinteriin. Mahtipontisten viiksien yläpuolella pyöreät lasit heijastelivat valoa. Muukalainen vaikutti jylhältä. Ihmiseltä, joka jakeli lempeä vain silloin, kun se hänelle itselleen sopi.

”Päivää”, Anders raakahti. Kurkku oli kuiva ja kädet jossakin hukassa, tunnottomina. ”Taikasananäyte teille?”

Mies nojasi kivikoristeiseen keppiinsä eikä hetkeen virkkannut mitään. Aika tuntui hidastuvan, ihmisjoukko viimeinkin heristävän korviaan kohti Andersia, joka hetkeä aiemmin ei ollut merkinnyt kellekään mitään.

Muukalaisella oli siistit nahkakäsineet. Kenties hän oli pastori, vieraan laivakunnan edustaja. Silmät silinterihatun reunan alla pureutuivat läpi lihan ja luiden, ja kun mies otti askelen kohti, Anders vastusti selkäpiissä nykivää halua paeta liikkeeseen. Kiskomaan isän hihaa kuin joskus kahdeksankesäisenä.

”Niin, tervetuloa”, Anders kakelteli.

Hansikoitu kämmen ojentui pyyhkäisemään kiviensä alle vangittuja lehtisiä, ja silloin Anders huomasi, ettei se ollut käsi laisinkaan, vaan jonkinlainen tekele. Puinen nivelletty otus. Tekosormi siveli ametistia, ja sitten mies nosti katseensa Andersiin, joka pieneni, aleni ja jännittyi.

”Tässäkö kaikki”, mies tiedusteli. Tasainen, matala, kiireettömän vaatijan ääni.

”Niin, no, yleensähän”, Anders aloitti.

Sanat menivät sekaisin. Nyt Anders oli hikinen, eikä isän katsetta enää tuntunut. Ilma keuhkojen porteilla oli kuin jäätä, aikaa kulunut jo liikaa, ja silti silinteripukuinen mies vain odotti katseessaan teräksenkuuma kärsivällisyys.

”Onhan meillä tietysti…” Anders hapuili ja kyykistyi.

Paremmat magiat olivat pöydän alla, piilossa rahvaan katseilta. Oikeastaan ne oli tarkoitettu tärkeimmille asiakkaille, virkamiehille ja tuomareille, mutta jos silmälaseihin puettu yksikätinen pastori ei ollut korkea-arvoinen, niin kuka sitten.

Anders veti marmorimurikan alta yhden sivun. Se oli reunoistaan tummunut, läikikäs ja kaksipuolinen. Teksti oli vierasta kieltä, kääntämätön ja tietämätön, sanat kuivamusteella kuin verellä kirjotut. Paperin katsominen teki vaikeaa.

”On meillä tietysti tämä”, Anders totesi ja nousi.

Silmät sankalasien takana terästäytyivät. Tuuli taas, oudosti ja mereltä, kuin talven pimeimpänä hetkenä.

Sitten muukalainen hymyili, ja jokin hellitti Andersin sielussa, kuin hän olisi varomattaan kiristänyt nyörin rinnallaan liian tiukalle ja päästänyt sitten.

Mies pani kepin tekokättään vasten ja työnsi aidon kämmenen povitaskuunsa. Jatkuvasti Andersia tuijottaen hän kaivoi esiin suurenmoisen rubiinin.

”Tässä”, silinterihattuinen asiakas sanoi. ”Tämä riittänee.”

”Voi, se on liikaa”, Ander kielteli, vaikkei oikeastaan ollut varma, oliko.

Mies hymyili. Huulet vetäytyivät hampaiden päältä, ja hetken pöytä heidän välillään oli aivan liian pieni.

Sitten mies taitteli pahatsanat ja asetteli ne povitaskuunsa.

”Sano isällesi terveisiä”, hän hymähti.

”Keneltä sanon”, Anders yritti, mutta silinterihattuinen asteli jo keppi kivitystä roimien poispäin eikä enää kääntynyt.

Anders katseli miehen menoa, ja yhtäkkiä hänen oli vilu. Silinterihattu keinahteli kaukana, ja Anders olisi halunnut perua kaupat, juosta ja antaa rubiinin takaisin.

Oven kello kilahti. Anders kääntyi, ja siinä oli isä, viikset tanassa ja silmissä hullun kiilto, mielipuolisen maailman kauhut kokeneen miehen ilme.

”Mitä sinä myit tuolle?” Isän ääni oli pelkkä henkäys, tavanomainen huuto kiristynyt kauhuksi. ”Sano, mitä myit?”

”Hän -”

”Sano, ettet pöydän alta. Ettet myynyt pöydän alta?”

Andersin sydän ripsahti jäihin. Tienattu aarre taskukukkarossa tuntuivat sykkivän. Rienaavan.