Sielunvihollinen

Kirjoittaja MaRiA A
Lukuaika 2 min
22.02.2024

Irma yskii kappelissa. Köhäys kimpoilee mäntypaneloinneista kuin aallot kivien yli.

Helvi kiristää sormia Raamatun liepeiden ympärille. Edessä aasialaisturistit vilkaisevat.

Sentään osaavat olla hiljaa, Helvin mieli soimaa.

Irma päästää uuden räkäisen äänen. Hakkaavat tavut ovat loukkaus, jota Helvi ei voi karistaa. Ei edes täällä, Luojansa silmien edessä. Ällöttävä korina tunkeutuu ihon alle, pakottaa, vaatii.

Helvi vilkaisee olkansa yli takariviin, mihin palvelutalon työntekijät jättävät ne parat, jotka eivät enää jaksa itse ontua Herran alttarille.

”Ota pastilli ja siivoa suus”, Helvi kivahtaa.

Violettiin huopaan käärityn Irman kasvoille kohoaa tyhjän ymmärryksen ilme. Helvi nakkaa niskojaan kuin pisteeksi sanojensa perään ja kääntyy.

Pyhän kirjan silkkipaperisivut imeytyvät sormia vasten. Helvi ajattelee Jeesusta ja opetuslapsia ja lähimmäisenrakkautta. Syyllisyys pistää vatsanseudulla, mutta vain hetken. Kyllä Herra ymmärtää, Helvi sanoo itselleen. Lähimmäisten rakastaminen on joskus ihan mahdotonta.

Hän luo katseensa moderniin ristiin, josta ei niin välitä, mutta joka sentään on harras. Hauras.

Takarivistä kuuluu rapinaa, kun vanhankankeat sormet tapailevat jotakin. Kylmä mieltymys solahtaa Helvin rintaan. Irma se siellä kaivaa Mynthonia, hän ajattelee, mutta omahyväisyyden kide on himmeä. Sen sijaan pallean seutuvilla tuntuu omituista väreilyä.

Helvi nielaisee. Leuan röpeliäs heltta leuassa väpäjää vieraan tunteen vallassa. Kappelissa tuntuu vire, kuuma ja inha, kuin tunnustuksen yllättävä henkäys.

Varkain Helvin kämmen on kivunnut rinnoille. Hän ajattelee sanojaan, vanhussuutaan sylkemässä totuuksia, ja hetkessä näkee äidin harmajat kasvot leijumassa edessään. Äidin silmissä on hiilen harmaus ja suu on salattu viiva, mutta Helvi kyllä tietää, miten sen saa avautumaan. Suun, joka aina suolsi ivakiviä ja arvosteluja.

Niitä samoja, joita Helvi itse nyt suoltaa liikuntakyvyttömän Irman päälle.

Kyllä Herra ymmärtää, Helvi ajattelee. Sanat ovat onttoa kuminaa siellä, missä sielun kuuluisi soida. Kämmeniho Raamatulla kostuu hädästä, tuntemattomasta muutoksenhalusta.

Kuin näkymättömän ohjauksessa Helvi vilkaisee taakseen.

”Hei, kuule”, hän yrittää, mutta takarivi on tyhjä.

MaRiA A

Maailmojen luoja ja ysäritavaroiden keräilijä ✨

Kirjoittajan muita novelleja

Mitäs luista

Kärmeskerho hajoaa

SUODATA SUODATA