”Vastaa sä siihen!”
Minna tuijottaa Marian perheen puhelinpöydällä huomiota vaativaa puhelinta. Hän ei oikeastaan halua vastata, mutta Marian vanhemmat ovat juuri lähteneet kauppaan ja he ovat talossa yksin. Marian ääni kuultaa anovana kylpyhuoneen oven läpi.
”Pliide! Äiti sano, että mummi soittaa tänään sille jonkun tärkeen asian. Jonkun reseptin, tai jotain.”
Minna ottaa yhden varovaisen askelen kohti puhelinpöytää. Kynnet pureutuvat pehmeään kämmeneen.
”Pliide Minna! Mä tuun ihan just!”
”Joo, okei”, Minna huutaa takaisin ja nostaa vaaleansinisen luurin. ”Mäkisellä, Minna puhelimessa.”
Pöydällä on valmiina keltainen kukkalehtiö kynineen. Minna nostaa sinisen kuulakärkikynän käteensä valmiina ottamaan vastaan Marian mummon reseptin, mikä se sitten onkin.
”Moi, Otto täällä. Onks Maria siellä?”
Minnan sydän kiihdyttää tuhannen teknobiisin tahtiin, kun hän kuulee ihastuksensa äänen. Otto, tässä, hänen korvallaan. Marian puhelimessa. Otto ei ole koskaan soittanut heille.
”Haloo?”
Minna karaisee kurkkuaan kerran ja kova, karhea ääni nostaa punan poskille. Kynä kädessä vapisee tuskin havaittavasti, se tuntuu sormien välissä painottomalta.
”Joo, tai siis ei, se on just älä sano suihkussa kiireinen. Täällä on Minna, sun luokkalainen”, Minna takeltelee.
”Ai.”
Oton ääni ei kuulosta pettyneeltä. Minna voi melkein nähdä pojan polkkapituiset hiukset ja haistaa tämän deodorantin.
”No, tiedäksä, mitä hissasta tuli läksyy?”
Minna tuijottaa kukkatapettia edessään ja yrittää muodostaa edes yhden ajatuksen. Läksyt. Historia.
Otto Minnan edessä historian tunnilla, selin häneen, imeskelemässä aina kaulallaan riippuvaa surffilaudan muotoista muovikorua.
Historia. Läksyt.
”Joo”, Minna huudahtaa liian innokkaasti ja kuulakärkikynä kirpoaa hänen sormistaan, vierii pitkin muovimattoa puhelinpöydän alle. ”Joo, tiedän! Se oli se, öh…”
”Oota, mä otan kynän.”
Oton päästä kuuluu kahinaa ja rapinaa ja hetken Minna on siellä, luurina pojan korvan ja flanellipaidan verhoaman olkapään välissä, lämpimässä, ikuisessa onnessa.
”Okei, sano vaan.”
Minna nipistää silmänsä kiinni.
”Se oli se… kappaleesta 20 sivut 230 viiva 232 ja kappaleesta 21 se sivun 233 keltainen laatikko, jossa puhutaan jostain sodasta.”
Hetkeen ei kuulu mitään ja Minna huomaa pidättävänsä hengitystään, toivovansa jotakin, mitä ei koskaan voi tapahtua hänelle.
”Joo, kiitti.”
Minna luulee kuulevansa kynän korkin napsahtavan, muttei ole varma.
”Nähään huomenna koulussa. Moikka.”
”Joo”, Minna henkäisee ja samassa kylpyhuoneen ovi aukeaa ja Maria kurkistaa ulos turkoosi delfiinipyyhe ympärillään.
”Kuka se oli”, hän kysyy litimärän otsatukkansa takaa ja Minna katsoo häntä tajuamatta, että puristaa edelleen luuria kädessään kuin ei haluaisi laskea sitä koskaan.
Maailmojen luoja ja ysäritavaroiden keräilijä ✨
SUODATA
