Viikatemies ojentaa kättään isää kohti ja Mari odottaa kuulustelua. Hän seisoo Anttilan levyosaston hyllyvälissä ja puristaa Suosikkia käsissään. Lehti on jo rullautunut eikä sitä enää voi panna takaisin hyllyyn.
”Millaistas musaa tämä on?”
Isä on jo kiertänyt ruokaosaston ja tuijottaa nyt levynkantta, kohentaa silmälasien paikkaa nenällä. Mari kohauttaa olkapäitään ja pyyhkäisee kajalia silmänsä alta.
”Se on semmosta heviä.”
”Ai, vähän kuin Sabbath?”
”Joo, mut kovempaa.”
”Mistäs sä tän keksit?”
Mari heittää Suosikin ostoskärryyn Hot Rodien seuraksi. Isän saunakaljat kilahtavat. Hän ei halua kertoa totuutta: että on kuolettavan kyllästynyt Ansun ja Hipsin soittamaan Prodigyyn eikä jaksa enää välittää Hipsin Hitti Buumeista. Että vain Laihon kitarointi tuntuu jossain. Että kaikki muu on turhaa.
”Joku soitti sitä levyraadissa. Musta se kuulosti hyvältä.”
Se on osatotuus: oikeasti Late soitti Dimmua ja koko biisin ajan opettaja pyöritteli silmiään ja puhalteli ulos paheksuntaansa.
”Jaa jaa”, isä sanoo ja kääntää levyn käsissään ympäri, ”onko tämä sitä saatanallista musaa?”
Ääni on huvittunut, mutta alta terävä. Mari kohauttaa olkapäitään uudelleen.
”Kai se jonkun mielestä on. Ei mun.”
”Mitä tää sun mielestä on?”
”Oikeeta musaa.” Mari ei voi estää hymyä hiipimästä ääneensä. Viereistä alelaaria kampaava hevari vilkaisee häneen ja Mari katsoo äkkiä pois, sipaisee hiustensa yksinäistä palkkiraitaa. Hän alkaa hajamielisesti selata levyhyllyä M-kirjaimen kohdalta, kuin keskustelu olisi jo päättynyt.
”Jaa jaa”, isä sanoo ja sitten, Marin yllätykseksi, laskee levyn ostosten päälle. ”Minä muistan tuon jutun, kun se tapahtu. Mikäs tämä on?”
Isä kalastaa ranskanleivän alta Schwarzkopfin mustan värin. Mari vilkaisee pakettia muka välinpitämättömänä, vaikka pureekin sisäisesti huultaan. Hän läpsyttää läpi klassisen musiikin kokoelmalevyjä ja tavoittelee rentoa äänensävyä.
”Se on mun.”
”Eikö tuo yks riitä?”
Isä osoittaa Marin hiuksia ja hän kohauttelee taas, ei ole mitään mieltä mistään, vaikka oikeasti tietää tarkasti.
”Haluisin pari lisää.”
”Jaa jaa.”
Mari näkee sivusilmällä, miten isä kääntelee sinistä pakettia, lukee sen sivuja ja rapsuttaa nenäänsä. Halpalevylaaria penkonut hevari seisoo nyt Maria vastapäätä, se on varmaan kolmekymppinen ja terävänenäinen ja saa korpinmustine tukkineen Marin kuumahikoilemaan. Hän kolauttaa levyrivin suoraksi ja nojautuu hyllyyn, on valmis sanomaan isälle suorat sanat tässä ja nyt, mutta isä vain henkäisee ja asettaa hiusväripaketin takaisin kärryyn.
”Ootko valmis? Katotko vielä ne julisteet?”
Mari kykenee vain pudistamaan päätään, ei, ei, hän on jo saanut kaiken. Isä tönäisee kukkuraiset kärryt liikkeelle.
”Mennään sitten. Sieltä tulee tänään Kahden keikka.”
Mari painaa päänsä ja lähtee seuraamaan isää kassoille. Hän kaivaa Nokian taskustaan ja tekstaa Ansulle, kutsuu sen heti kuuntelemaan uutta levyään, vaikka Ansu tulee vihaamaan sitä, tulee varmasti. Silti Maria hymyilyttää, rinnassa sykähtelee ja pulppuaa. Hän aikoo hehkuttaa levyä Ansulle, sanoi se mitä tahansa. Ja ehkä myös kertoa ihanasta hevarista, jos Ansu kysyy jotain, tai ehkä silti, vaikkei kysyisikään.
Maailmojen luoja ja ysäritavaroiden keräilijä ✨
SUODATA
