1989

Sukkahousut kinnaavat karheina ihoa vasten. Melli rapsuttaa vaivihkaa syliröyhelön alta. Se kirvoittaa mulkaisun äidistä.

”Älä härvää. Just ollaan perillä.”

”Anna nyt lapsen olla”, isä penkillä huokaa. Kravatissa on violetteja ja sinisiä palloja, ja ruskea takki lipsottaa avoimena, pitkä helma oranssilla metropenkillä. Melli hipsuttaa siloa kangasta sormillaan ja tuijottaa ohikiitävää Kulosaarta. Hän kuvittelee, että metron vierellä juoksee eläimiä, susia, kissoja, enon mäyräkoira, sitten Pikkutassu ja Serakin.

Äidin vieressä Aleksi nypertää kravattia kaulallaan. Huuli on kiertynyt mutruun ja sinipunervassa paitakankaassa on jo tahra.

Äiti huokaisee ja lollahtaa penkin selkänojaa vasten, nyppää nöyhtää samettipuvun rinnuksesta.

”Anteeksi. Meni niin kiireelle tää lähtö.”

”Hyvin me silti ehditään”, isä sanoo ja vilkaisee rannekelloa. ”Juna lähtee vasta puolelta.”

”Ja ehitäänkö sinne Poppiin”, Mellulta pääsee. Hän on odottanut koko viikon ja toiveita on kertynyt kurkkuun saakka. Onneksi äiti vain hymyilee.

”Bepopiin. Ehditään.”

”Saaks sieltä sit ilmapallon?”

”Niitä taisi olla vain avajaisissa.”

”Onkohan siellä lelukauppaa?” Sanat kuohuvat yli nyt, kun odotus on päässyt irti.

”No en kyllä tiedä, ei se ehkä oo semmoinen kauppakeskus. Isä vaan haluaa käydä katsomassa hienoja pylväitä.”

Äiti katsoo isää aikuishymyillen. Melli koputtelee kiiltokenkiään metropenkin alareunaan. Hän tuijottaa vilinäharmautta, joka hulmahtaa mustiin, kun metro solahtaa maan alle. Paine poksuu korvissa ja jarru sykäyttää penkkiä. Sitten ovet avautuvat, ja ihmismassa läikkyy yli laiturikivetykselle.

”Mä haluun ehtiä kattomaan Luppakorvan”, Aleksi vingahtaa.

”Ehditään me. Illalla ollaan jo enolassa”, isä sanoo ja leikkinipistää Aleksia nenästä.

”Ja mä haluun nähdä puoli kuusi”, Melli pistää väliin nopeasti.

”Hölmö”, Aleksi tuhahtaa, ”ei se tuu tänään, kaikki tietää!”

”Tuleepa!”

”Ällö!”

”Lällöpylly!”

”Nyt sitten”, isä napahtaa varoitusäänellä.

Viereiselle penkille solahtaa mies sinisessä puhvitakissa. Hän avaa sanomalehden, Melli tavaa sanoja etusivulta, yrittää imaista innon ja odotuksen takaisin suuhun. Hän muodostaa äänettä suullaan M-I-E-L-E-N-O-S kunnes Aleksin kurottuu potkaisemaan.

”Äiti!” Melli parkaisee.

Veli kärkkyy vahingoniloisena penkin reunalla. Katse kiertää metrovaunua. Melli näkee odotuksen kuplina Aleksissakin, se tursuaa korvista ja pakottaa jalat potkuttamaan.

Melli näyttää kieltä ja kääntyy takaisin lehteen. Yläreunan mustanharmaassa kuvassa on iso tankki ja sen edessä pieni hahmo, kuin roska tai piirretty tikku-ukko. Kuva on tylsä ja silti hurja, kuin se täristäisi jotakin mahassa ja sen alla.

V-U-O-S-I-L-E-H-T-I-K-U-V-I-N-A, Melli tavaa. Varkain silmät hakeutuvat toiseen otokseen, josta vakava mies tuijottaa suoraan suu alavireessä ja hiukset tupsuina pään kummallakin puolella. Kuvan vieressä on paljon liian pitkää ja vaikeaa tekstiä, sellaista, josta tulee sukkiksiakin karheampi olo mahan alle. Miehen ilme on surullinen ja kuitenkin tyhjä, sellainen, jota ei tee mieli katsoa.

”Ollaanks jo perillä”, Aleksi piipahtaa.

”Kaisaniemi enää”, isä lohduttelee ja kaivaa topan taskustaan. Sormet sirputtavat tupakkamurua valkeaan paperiin ja vähän ohi, isän hienohousuille.

”Pitää soittaa asemalta, jos ei ehditä”, äiti vääntelehtii. ”Mulla on kyllä vaan vitosia, eikä ne puhelimet anna takaisin, jos…”

”Älä nyt sitä huoli”, isä huoahtaa. Tupakantörö sujahtaa huulien väliin. ”Ei me myöhästytä.”

Pimeä suhisee ikkunan ohi. Mellin sormet hakevat kaulalta medaljonkia, sujauttavat sen suuhun. Hän imee metallimakua, kun metro räjähtää tunnelista Kaisaniemeen.

”Onks siellä Popissa pelikauppaa”, Aleksi kysyy. Jalat rytkyttävät edelleen penkinreunaa rytmisesti. ”Mä haluisin Arkanoidin, ja sit Leisure Suit Larryn, me on jo pelattu sitä Tonilla, se on tosi hyvä…”

”Vastahan me ostettiin se dinosauruspeli”, äiti sanoo.

”Se on Bubble Bobble! Ja mä oon pelannu sen ainakin sata kertaa jo”, Aleksi tuhauttaa asiaäänellä.

Melli pyöräyttää sisäsilmiään ja pullauttaa medaljongin rinnukselle. Hetken silmissä vilisee mainostaulu, jossa lukee isolla H-E-U-R-E-K-A-U-U-S-I-T-I-E-D-E-K-E-S-S-S-S S S S

Metro kiitää, nyt juna on jo lähellä, juna ja matka ja hienon mekon aika, karheiden sukkisten aika. Melli hinkuttaa reisiään helmaröyhelön alla, ajattelee iltaa ja kauppakeskusta ja enolaa, jossa aina saa ihania pikkupizzoja, sellaisia, joita äiti ei koskaan osta. Eno antaa iltaisin katsoa telkkaria ohjelmien loppuun, ja autossa se soittaa uutta kasettia, joka on äidistä meteliä mutta saa karvat Mellin niskassa hipeltämään sähköä.

Sinitakkinen mies vieressä nousee ja taittelee lehden kainaloonsa. Melli kallistaa päätään. Isossa otsikossa lukee U-U-D-E-L-L-E-V-U-O-S-I-K-Y-M-M-E-N-E-L-L-E ja alla on sama kuva presidentistä kuin koulun seinällä. Silmät ovat mustavalkoiset ja erilaiset kuin toisessa kuvassa, siinä, jossa miehestä uhkui kylmää.

”Äiti, koska on uus vuosikymmen”, Melli kysyy juuri, kun jarrutus alkaa.

”Ensi viikon alussa. Noustaan nyt, nopeasti”, äiti käskyttää ja vetää punaisen takin vetoketjua kiinni.

Isä nostaa putkikassin, tupakka roikkuu huulipielessä ja hän tarjoaa kättään. Melli tarttuu ja nousee, nyt ilma on kiirekuumaa ja hälyä, lehtimies sinisessä takissaan on jo aivan ovien lähellä.

”Muuttuuko sit kaikki”, Melli kysyy.

”Tuskin nyt kaikki kuitenkaan.”

”Mut tulee kaikkea uutta hienoa?”

”No…”

”Musta tuntuu, että tulee. Ja mä täytän seitsemän!”

”No niinpä. ” Äidin suupielet myhäävät, vaikka ei synttäreissä ole mitään hauskaa. ”Menes nyt.”

Melli astuu isässä roikkuen ulos. Laiturilta matkalaismassa kiristyy jo kohti. Nuori nainen kireissä kiiltohousuissa tunkee ohi, kaulassa on ketjuja ja paidassa irvistävä tiikeri. Melliä huimaa, hän tikistää isän kättä ja johdattuu liukuportaisiin, missä lehtimies katoaa näkyvistä ja tilalle tulee sata tönivää aikuista reppuineen ja permanentteineen. Äiti vilkaisee rannekelloa.

”Toivottavasti lippuluukulla ei ole jonoa.”

”Kyllä me ehditään”, isän tasainen ääni vakuuttaa jossakin takana.

Portaat kolistavat heitä ylös ja ylös, kohti asemahallin valoja ja junia, korkeita seikkailukattoja.

Isän sytkäri sipsähtää. Tupakan ällöhajussakin Melli voi melkein tuntea enolan tuoksun, rasvapullat, saunavihdan ja isän kaljan. Huomenna eno ehkä tekee lämppäreitä, ja ehkä illalla katsotaan taas Mies ja alaston ase, vaikka äidistä se ei olekaan lapsille. Ja ehkä enolla on tähtisadetikkuja, vaikka uusi vuosikymmen on vasta ensi viikolla.

Tönäys olkapäähän havahduttaa. Melli kallistaa päätään taakse, katsoo isän ylösalaista naamaa.

”Onko hauskaa mennä”, isä kysyy ja hymyilee, ”eno kovasti oottaa teitä.”

Melli nyökyttää niin, että niska naksaa.

”Vielä juostaan junaan, niin sitten saadaan istua monta tuntia”, isä hymyilee, pöyhäisee Aleksin hiuksia, ”sit otatte värityskirjat ja pelikortit, ja sikapelin, mitäs muuta?”

”Raketteja!” Aleksi hihkaisee.

”Ei kai junassa sentään”, isä naurahtaa, ”mutta ens viikolla. Juhlitaan vähän uutta hulluutta.”

Mellin sydän häivähtää, suu leviää hymyyn. Hän ei tiedä, mitä uutta hulluus on, mutta ajatus vuosikymmenestä hiveltää alavatsalla ja lupaa jotakin isompaa kuin Taffelit ja äidin mokkapalat.

Portaat päättyvät. Kiiltokenkien kannat kaikuvat kivilaatoilla, kun Melli seuraa äitiä asemahalliin. Huuma ja sirinä kulkevat yli, imeytyvät palleaan. Katossa metallinhohkainen ääni luettelee junanumeroita, kun he ryntäävät lippuluukulle.

”Kaksi ja kylkiäiset Poriin”, äiti sanoo, kaivaa esiin satasen.

Nainen ujuttaa liput ja rahat tiskin yli ja toivottaa hyvää uutta vuotta. Melli haluaisi vastata, huutaa hyvää vuosik y m m e n t ä, mutta isän takki lepattaa jo olematonta tuulta ja askelet kiristyvät melkeinjuoksuksi.

Asemahallin ovirivi syöksyy kohti kuin lupaus, ihmiset tuuppivat ja puhisevat ja hetken Melli näkee itsensä, näkee heidät kuin hiekkapisteinä tiimalasissa, jota eno pitää keittiön hyllyssä. Siinä on punamusta muovikehys ja aluksi hiekka menee liian hitaasti, niin, ettei se edes liiku. Se tuntuu joka kerta tylsältä, ja silmät alkavat harhailla, unohtuvat vahingossa muualle. Kun muistaa katsoa uudelleen, kaikki hiekka onkin poissa, luikahtanut varkain alapuolelle.

Isä avaa nurtuneen puuoven. Melli hengittää kaupunkihajua, se on junantuoksua ja metallia ja pissaa. Sukkahousut kinnavat taas, ja vaivihkaa hän kyhnyttää niitä oikeaan asentoon, vaikka oikeastaan se ei nyt haittaa, ei enää, kun kohta ollaan junassakin.