11. käsky

Aku tuijotti suu auki Pietaria, joka tuijotti kultaista kirjaa kasvoillaan merkityksetön hymy. Kerrostalomaiset kumpupilvet liehakoivat heidän ympärillään, ja hetken Akun silmissä häilähti mennyt.

”Eihän se nyt niin voi olla”, hän ähkäisi.

Pietari kostutti sulkakynää mustepulloon, jonka kyljestä aika oli hiuduttanut kirjaimet.

”Onhan se toki vanha sääntö”, hän myönteli, ”mutta pätevä kuitenkin.”

”En ole koskaan edes kuullut moisesta!”

”On mahdollista, että joitakin nyansseja katosi käännöstyössä -”

”Käännöstyössä!”

Aku hieroi hikisillä kämmenillä hiuksiaan. Hetken mielijohteesta hän tukisti itseään, josko kipu herättäisi painajaisesta, mutta tiukka ote ei tuntunut miltään.

”Ei Raamatussa koskaan ole mainittu sanallakaan muurahaisista!”

Pietari loi häneen puolipahoittelevan katseen. Pitkäkyntinen sormi naputti pyhää sivua.

”Niin se nyt kuitenkin on. Tässä seisoo, katsohan: sinun ei pidä yli tuhatta tappaman…”

Hengettömänä Aku katsoi kohtalonsa sinetöinyttä riviä sivulla. Sitten portinvartija painoi kultaista nappia puhujanpönttönsä reunassa.

”Hissi vie teidät alakertaan”, Pietari totesi byrokraattiäänellään. Miehen takana kiiltelevät portit pysyivät kiinni.

Aku inahti hätäänsä.

”Mutta -”

Yllättäen Pietari ojensi kämmenensä kohti. Iäinen ote puristi hentoisesti olkapäästä.

”Jos se yhtään lohduttaa, niin ette ole yksin”, Pietari sanoi lämpöä silmissään, ”ei tänne ole kukaan päässyt sitten vuoden 1801.”