Zaventemin lentokenttä otti Lauran vastaan sunnuntaiaamupäivänä. Tutunkuuloiset flaamin- ja ranskankieliset kuulutukset lennoille lähelle ja kauas saivat matkustamisen tuntumaan jälleen normaalilta koronakurimuksen jälkeen. Matka oli eräänlainen äkkilähtö. Aamulla Helsinki oli heittänyt viileät hyvästit räntäsateen muodossa, mutta keväinen Bryssel kietoi syleilyynsä.
Moni piti Brysseliä harmaana ja byrokraattikaupunkina, mutta Laura muisti jälleen rakastavansa sunnuntaikävelyjä Brysselissä. Lentokentältä hän arpoi sopivan junan kohti keskustaa. Hän päätyi junaan, joka vei Schumanin aukiolle, aivan EU:n sydämeen. Ennen hotellille menoa hän halusi hetkeksi istahtaa Cinquantenairen puistoon. Talvi oli vain kaukainen muisto – kirsikkapuut kukkivat ja puiden lehdet olivat vaaleanvihreät. Kellään ei ollut kiire minnekään. Laura myönsi itselleen, että Bryssel oli aina hyvä idea. Pariisi oli hänelle toki rakas, mutta siihen liittyi henkilö, jota hän ei jaksanut nyt ajatella.
Kymmenen minuutin aikana Laura oli kuullut jo ainakin kuutta vierasta kieltä. Hän avasi takkiaan – tumma villakangastakki oli hieman liikaa. Laura nousi penkiltä ja lähti kulkemaan kohti hotellia. Hän ei tarvinnut karttaa eikä kyytiä. Bryssel oli käveltävä kaupunki.
Kirjoitan yleensä lyhyesti ja napakasti.
SUODATA
