Odotin jälleennäkemistä vanhan ystäväni kanssa jännittynein, mutta iloisin mielin. Emme ole nähneet toisiamme kolmeen vuoteen. Paljon asioita on siinä ajassa muuttunut. Mietin miltä kuulostaa ystäväni ääni, onko vielä sitä ihanaa kimmeltävää sävyä äänessä vai ei. Muistaako hän miltä tuntuu kosketukseni? Kätenikin varmaan ovat jo erilaiset, ainakin oikein käden nimettömässä on sormus. Osataanko kohdata toisemme oikein, onko enää uutta koettavana yhdessä? Kuitenkin meillä on yhteistä historiaa reilut 25 vuotta.
Hän tutustui minuun lapsena ja kulki minun aikuistumisen tietä rinnallani. Hän on ollut läsnä ja mukana monissa perhejuhlissa ja tapahtumissa. Molemmat tykkäsimme musiikista, erityisesti klassisesta musiikista ja nytkin tätä tapaamistamme ajatellen valmistauduin soittamaan hänen kanssa Bachin Badinerieta.
Autosta minulle ojennettiin musta tyylikäs kotelo. Kiitin paketista sen tuojaa ja vedin kotelon lähemmäksi sydäntäni, melkein puristin kuin halauksessa. Se tuoksui vieraalle mutta tyylikäs asu oli sama. Kotona avasin kotelon ja näin kimmeltävän hopeisen rungon, suukappaleen ja jalan. Varovasti kosketin rungon pintaa, se tuntui samalta. Kokosin huiluni ja nostin huulilleni. Puhalsin siihen henkeäni ja hymyilin: tuttu lapsuudesta rakas kimmeltävä kaunis ääni. En voinut jatkaa soittamista, koska suu levisi hymyyn. Katselin huiluani ja iloitsin kuin olisin tavannut vanhan hyvän ystäväni. Tosin sellainen se olikin: minun vanha hyvä ystäväni, joka on tuntenut minut lapsuudestani asti. Sillä minä opettelin soittamaan klassista musiikkia, sitä kiusasin virheilläni, välillä läppien kovalla painalluksella, välillä unohduksella mutta aina sormieni alla huilu suostui soimaan ja juttelemaan milloin mitäkin: surua, iloa, hämmästystä, väsymystä ja useimmiten intoa.
Nostin huiluni takaisin huulilleni ja aloin soittamaan Bachin Badinerieta. Se oli meidän yhteistä keskusteluamme, intohimoamme ja elämäämme.
Aurinkoinen haaveilija ja ajattelija. Elämän tarkkailija.
SUODATA
