Korkokengät

Korkokenkien terävä kopse kaikui tyhjillä, hämärillä kaduilla. Olisi pitänyt arvata tämä ja laittaa tennarit. Nopeutan askeleitani, kun lähestyn ihmisjoukkoa. Vilkaisen taakseni ennen kuin sulloudun ihmisjoukkoon. Se on perässäni, on pakko päästä pakoon. Yritän päästä väkijoukossa eteenpäin, mutta kyynärpäätaktiikka on loppujen lopuksi otettava käyttöön. Alan panikoida enkä enää edes pyytele anteeksi tyrkkimistäni. En katso enää edes taakseni, koska tiedän, että se on kuitenkin ihan kannoillani.

Saavutan väkijoukon toisen laidan ja huomaan pienen putiikin kulmalla rämän pyörän. Mitään ajattelematta revin korkokengät pois ja nakkaan ne putiikin portaille ja tartun pyörään. Suuntaan väkijoukosta pois ja huomaan, että sekin pääsee ihan pian pois väkijoukon seasta. Hyppään pyörän kyytiin ja alan polkemaan.

Väkijoukon äänet jäävät taakseni ja edessäni on vain pimeä aavikko. Poljen lujempaa kohti pimeyttä ja kuulen, kuinka skootteri seuraa minua. Mitä, löysikö se jostain skootterin? Poljen vielä lujempaa, mutta skootterin ääni saavuttaa minut nopeasti. Äkkiä huomaan oikealla hieman kauempana pimeydessä rauniot ja suuntaan sinne. Yritän harhauttaa sitä ajamalla raunion sokkeloihin, mutta ahtaiden välien takia päätän hypätä pyörän selästä pois. Jalkani koskettavat kuivaa, lämmintä hiekkaa, mutta toisella askelluksellani tunnen jotain terävää ja pistävää, ehkä lasinsirpaleita. Kuulen skootterin pysähtyvän. En voi jatkaa matkaani, koska en näe kunnolla. Teen nopeasti päätöksen lennähtää piiloon raunion mataliin, vanhoihin koloihin. Kiroan mielessäni miksi jätin korkokengät putiikin eteen.

Yritän tasata hengitystäni, kun kuulen vaimeita askeleita hiekalla. Suljen silmäni. Askeleet lähestyvät ja sitten pysähtyvät aivan johonkin lähelleni. Pidätän hengitystäni. Kun joku tarttuu nilkkaani ja vetää minut pois piilostani, huudan pimeyteen.