Se saapuu varkain. Huolettomuus vaihtuu pitkähihaisiin. Alppipuiston rytmikäs rummutus taukoaa eikä kotimatkoja siivitä enää yöttömän yön illuusio. Linnanmäeltä kantautuvat kiljahdukset haihtuvat eri puolille Suomea. Jäljelle jää vain sporakiskojen tasavarttinen, ujeltava valitus.
Lopulta koittaa se päivä, kun verkkosilmäinen tunkeilija keplottelee tiensä ikkunalasien väliin. Jokainen tietää miten tässä kiirastulessa käy. Empatia ei riitä siirtämään huonekaluja ikkunan edestä, antamaan kaksisiipiselle luukunhakijalle vapaalippua lämpimään. Sälekaihtimissa vaivalloisesti kiipeilevä kärpänen odottaa loppuaan, joka lähestyy yhtä vääjäämättömästi kuin kaiken allensa valtaava pimeys.
Enää sisälle ei tunkeudu edes Meiran paahtimon aromit. Äärimmilleen avatut patterit tekevät 1940-luvulla pystytetyn asuinrakennuksen jokaisesta neliöstä tunkkaisia. Pahimpia ovat yöt. Koko asuinalueen hiljentyessä kuulee ainoastaan vaivalloisen hengityksensä, lattialautojen narinaa varovat askeleensa, levottomat ajatuksensa. Paitsi silloin, kun seinänaapuri kuljettaa kämmentään tapettia pitkin.
Äänettömyys kietoutuu kaulalle. Yksin keskellä suljettua maailmankaikkeutta. Varoen valveilla. Hulluksi tekevässä, tukahduttavassa hiljaisuudessa.
Vieraalla maalla, mukavuusalueen ulkopuolella, vanhaa kipinää sytyttämässä.
SUODATA
