Ja hetken maailma oli niin hirvittävän valkea. Kuin pilviin olisi asetettu lamput ja ne huokuisivat valkoista valoa kaikkialle. Kirkkaudesta huolimatta hän ei siristänyt silmiään vähääkään. Hän seisoi aivan paikallaan, katse kiinnittyneenä jonnekin kauas, ulos tästä maailmasta.
Ulkopuoliselle hän olisi voinut näyttää tyyneltä. Kuin mietteisiinsä uppoutuneelta, hyvin pukeutuneelta mieheltä, joka todennäköisesti oli jäänyt pohtimaan jotain juuri yhtiönsä palaverissa läpikäytyä suunnitelmaa. Hän ei olisi herättänyt mitään huomiota siinä seistessään, kotimatkalainen pitkän työpäivän jälkeen. Maailma ympärillä ei ollut muuttunut. Se ei ollut hievahtanutkaan raiteiltaan. Aurinko laskisi myöhemmin taivaanrannan taa, aivan kuten aina, ja nousisi seuraavana aamuna taas uudestaan. Sitä hänen oli kuitenkin vaikea ajatella juuri tuona hetkenä. Miehen sisäinen maailma oli kääntynyt päälaelleen. Maailma oli niin kovin kirkas hänen ympärillään. Sellaista kirkkautta hän ei ollut koskaan kokenut elämässään. Siltikään hän ei siristänyt silmiään.
Linja-auto saapui pysäkille. Se ajoi miehen edestä ja sai ilmavirran pörröttämään hänen hiuksiaan. Hän voisi kertoa myöhemmin, ettei ollut tuntenut tuota ilmavirtaa lainkaan ihollaan. Se oli ollut kuin jotain materiaalitonta ainesta, joka oli virrannut suoraan hänen lävitseen. Yhtäkkiä hänen mieleensä oli juolahtanut muisto Harry Potter -elokuvasta, jota hän oli katsonut joskus vuosia sitten lastensa kanssa. Siinä Harry oli ollut tyhjällä asemalla kuin junaa odottamassa. Koko paikka oli ollut erikoinen. Se oli ollut täysin valkea, kuulas ja kirkas, täysin tyhjä ja autio. Hassua, hänestä tuntui kuin olisi ollut nyt siellä. Yksin maailmassa, jota oli liian kirkasta katsoa. Odottamassa linja-autoa, joka veisi hänet hänen poikansa luo kaupungin läntiseen lähiöön. Sellaista linja-autoa ei enää koskaan tulisi.
SUODATA
