Eläkevuodet?

Siellä hän istuu, keittiöntyötasolla.
Harmaan mustassa turkissa vielä kiiltoa katsottavissa.
Intensiivinen katse naulattuna ihmiseensä.
Niin laihana, mutta ylväänä, kuin englannin kuningatar.
Keltaiset silmät seuraavat ympäristön jokaista liikettä.
”Olenhan työni tehnyt, ennen eläkkeelle siirtymistä satoja ellen tuhansia hiiriä ja jyrsijöitä syönyt ja poistanut ne nurkkianne tuhrimasta.
”Vieläkin, vaikka ikäni tavoittelee komiasti kahtakymmentä, kehrään ja lämmitän syliänne.
muistutan nousemaan koneelta venyttelemään ja öisin usein (ehkä hieman itsekäistä syistä)
käperryn kylkenne päälle odottamaan aamun ensimmäistä atriaa.”
Pitkän ja kunnioittavan Kotikissan uran tehnyt kuningattaremme alkaa jo unohdella, missä kodissamme tulisi liikkua, missä onkaan se lempituoli ja kuten aina, koska syödään.
”Seuraan ja katson
katson ja seuraan
naukaisenkin kerran ja kaksi
mitään ei tapahdu
kuppiini ei kolmatta kertaa herkkuja tuoda.
Siellä se ihmiseni naputtelee loputtomasti pöydän ääressä,
Älytöntä älylaitettaan
aina ja aina.
Turhautumisen määrä on rajaton.
Myös ihminen turhautuu, ”teenkö oikein?
vetäydyn jälleen niin tärkeidenkö asioiden pariin koneelleni.
Sisälläni synkät salaisuudet, koska on aika päästää sut pois.
Milloin tulee hetki, kun et enää nauti elämästäsi?”
Ihminen itse puhuu paljon eutanasiasta, kuinka tärkeää olisi valita hetkensä.
” Entä kun ei enää jaksaisi,
ei olla hyödyksi kenellekkään,
voisiko olla sitä, edes itselleen?”
Synkimpinä hetkinä kissa kultainen tulee vierelle ja lohduttaa.
Ihminen jaksaa taas yhden päivän lisää.
”Mutta, milloin on päästettävä sut pois.”
Ovi tuntemattomaan on raollaan, kumpi astuu ulos,
kumpi jää varjoon, jos nyt kumpainenkaan.
”joko nyt”
”Ei vielä”
”Mutta milloin”
” Ehkä huomenna”
”Ehkä ei koskaan”
Eikä kumpikaan vastaa.