Sininen pää – jouluinen kauhuroiske

Eräänä lokakuisena yönä omakotitalossa Mustansillankadulla vuonna 1985.

Säpsähdin hereille ja tunsin etten ollut yksin. Ympärilläni oli säkkipimeää, raskaat, tummat verhot jokaisessa ikkunassa, pienikin valonlähde sammutettuna. Halusin, että huone oli nukkuessani pimeääkin pimeämpi, viileät lakanat, paksu täkki.
Kuuntelin ääniä, omakotitalo saattoi olla valoton muttei koskaan hiljainen. Lisälämpöpatteri kolahteli, keittiössä jääkaappi hurisi, koko rintamamiestalo natisi, nitisi, päästeli pienenpieniä paukahduksia. Puu tuoksui.
Hapuilin kädelläni yöpöydän lampun katkaisijaa. Kaikki vaikutti olevan tavallisesti, mutta ei kuitenkaan ollut. Ilmassa ritisi epämääräinen sähkö. Ennen kuin ehdin sytyttää valon, sininen ihmispää ilmestyi vuoteeni yläpuolelle. Se oli pelkkä pää ilman vartaloa, yliluonnollisen suurikokoinen, valaisi kaamealla sinisyydellään kuin kalman lyhty.
Vahamainen, suippomuotoinen sininen pää oli verentahrima, otsassa vaikutti olevan syvä viiltohaava, josta veripurot solisivat pitkin päätä, noro valui myös suusta.
Päälaki oli kalju, otsa valtava, silmät pysähtyneet pirulliseen tuijotukseen, suu vääntynyt groteskiin virneeseen, mätänemistilassa olevat ikenet pullistelivat, ruma, rusehtava hammasrivistö esillä. Pää ei liikkunut, se vain tuijotti karmivana kuin valmiina hyökkäykseen.
Yöpöydälläni oli vesilasi, heitin sen päätä kohti. Ei mitään vaikutusta. Juomalasi lennähti suoraan pään läpi, vesi roiskui ja lasi räsähti puulattiaan.

Juoksin salamana talon läpi eteiseen puhelimen luo. Tunsin kuinka aavepää lähti hitaasti seuraamaan minua, sen sinertävä kajo välkkyi takanani. Pyöritin miesystäväni Maunon numeron ja tuntui kestävän iäisyyden ennen kuin hän vastasi unisella äänellä. Sininen pää oli leijunut viereeni.
– Jumalauta, minä karjuin luuriin, – Täällä on sininen pää!
– Missä täällä? Mikä pää? Mitä ihmettä sekoilet?
– Täällä on sininen pää ja se on vieressäni parasta aikaa. Haamupää. Hirveä. Inhottava, kiljuin hysteerisenä.
– Onko siellä murtovaras? Maunon ääni oli samantien valpas. – Mitä se tekee? Puhu kuiskaten.
– Enkä puhu, huusin kuin sumusireeni, – Se on pää eikä tee muuta kuin leijuu ilmassa.
– Se on siis harha, painajaisnäky. Oletko ottanut jotain unilääkettä…Valiumia vai mitä niitä nyt onkaan.
– En ole, kuuntele. Se pää on täysin selkeä, en näe harhoja. Se loistaa. Sinisenä. Sininen saatanan pää.
Rojahdin maahan nyyhkien, lattia oli kova ja kylmä, olohuoneesta kantatui heikko kynttilän vaniljainen tuoksu. Minä haisin pelolta. Suljin silmäni mutta pää ei kadonnut. Luuri putosi kädestäni, mutta kuulin Maunon äänen.
– Laitan vaatteita päälle, tulen sinne.

Istuin lattialla sykkyrässä, vapisten, silmät kiinni ja keinutin itseäni. Katoa, katoa, katoa, supisin voimattomana. Olin lopenuupunut. Ykskaks tunsin kuinka valo hiipui, tunne päänupin läsnäolosta ja tuijotuksesta haihtui ja kun avasin silmäni istuin keskellä pilkkopimeää, kylmää eteistä, mykkä luuri lattialla.
Sininen pää oli kadonnut.
Mauno asui korttelin päässä ja saapui paikalle vauhdilla.
Sopersin pään kadonneen, ja Mauno talutti minut takaisin makuuhuoneeseen ja sänkyyn. Hän istui sängyn laidalla, puhui rauhoittavalla äänellä kuinka kyseessä oli takuulla jälkipainajainen tai vastaava. Lopulta hengitykseni tasaantui hiukan ja uskalsin nukahtaa.

Mauno yöpyi luonani seuraavan viikon, ja sitä seuraavan. Vähitellen hänen tavaroitaan alkoi kerääntyä kotiini. Eikä siinä mitään, talossa oli tilaa. Oli ihan mukavaa leikkiä kotia. Katsoimme yhdessä telkkaria, teimme ruokaa, lämmitimme takkaa. Sininen pää loisti poissaoloaan.
Miesystäväni ei ottanut pääasiaa enää esille. Yritin uskotella itselleni että se kaikki oli ollut kuvitelmaa.
Kun kuukausi oli kulunut, ilmoitin Maunolle että halusin mielelläni viettää yön yksin. Olin tullut levottomaksi, halusin ottaa hiukan etäisyyttä, hänen käytöksessään oli joitakin piirteitä, joita en voinut enää lakaista maton alle. Halusin ajatella.
Mauno ei yrittänyt peitellä pahastumistaan, hän paiskoi tavaroitaan ärtyneenä muovipussiin.
– Kai sentään saan joskus tulla käymään, hän ärähti.
Yritin sovitella ja minulla oli syyllinen olo. Kun hän lähtiessään paiskasi oven vimmoissaan kiinni, tunsin samanaikaisesti surua ja helpotusta. Minulla oli aina epämääräisen jännittynyt olo hänen seurassaan. Hän oli hyvin käskevä ja vähitellen alkoi tuntua siltä kuin taloni olisi hänen ja minä vieras.

Sytytin tulen takkaan ja avasin television, kuva pätki pahasti. Oli marraskuun myöhäisilta, sateista ja tuulista. Mietin oliko tuuli vaurioittanut antennia. En tiennyt mitään antenneista, mutta päätin vetää saappaat jalkaan ja lähteä katsomaan. Kiipesin paloportaita pitkin kattoa kohti, sade piiskasi minua, jalkani lipsui ja käsiäni palelsi, katto näytti jyrkältä ja liukkaalta. Mitä ihmettä luulin oikein tekeväni? Putoaisin takuuvarmasti katolta jos sinne asti edes pääsisin, tajusin. Kutsuisin huomenna antennintarkastajan ja painuisin nyt takaisin sisälle.
Kun keikuin paloportailla, tuulenpuuska iskeytyi kimppuuni, pidin kaksin käsin portaiden rautakehikosta kiinni, hampaani ja rautaportaat kalisivat tasatahtia. Samassa näin kadulla, hyvin lähellä pihaporttiani sinistä kajastusta. Kaikesta sateesta ja tuulesta huolimatta kapusin korkeammalle ja kurottelin valon suuntaan. Roikuin vaarallisessa asennossa, mutta näin kaiken selvästi. Sininen pää leijui kadulla. Hänen vieressään oli tumma hahmo, mutta valkoinen muovipussi erottui selvästi.
Miesystäväni Mauno ja sininen pää pitivät jonkinlaista palaveria. Tai itse asiassa vain Mauno puhui, hänen äänensä kuului sohjoisena enkä saanut sanoista selvää, mutta aivan kuin hän olisi ladellut siniselle päälle ohjeita.
He toimivat yhteistyössä.
Miksi? Oliko Mauno jollain tavalla luonut – manannut – sinisen pään pelotellakseen minua? Mutta minkä ihmeen takia? Oliko talossani lattialankun alla joku ikivanha merirosvoaarre jonka hän halusi hyppysiinsä niin kuin sarjakuvissa? Vai halusiko hän talon? Vai minut, viettää noin epätoivoisesti aikaa kanssani? Vai täydellisen ylläpidon palvelijoineen, siltä hänen viimeaikainen käytöksensä oli vaikuttanut.
Laskeuduin varovaisesti paloportailta, hiivin takapihan liiteriin. Hain sieltä kirveen. Sen jälkeen palasin kotiini, riisuin saappaat, vedin villasukat jalkaani, vaihdoin kuivat vaatteet, kiedoin märät hiukseni pyyhkeeseen, sytytin tulen takkaan ja lämmittelin käsiäni. Odottelin päätä. Keitin teetä. Siirsin nojatuolin kohti ulko-ovea ja istuin odottamaan. Kirves kädessäni.

Sininen pää saapui odotetusti. Se jäi tuijottamaan yläpuolelleni kuten aiemminkin. Kävelin rauhallisesti eteiseen, kirves edelleen kädessäni ja soitin Maunolle.
– Se on taas täällä! Tule heti! yritin saada tekokimitykseeni pelonsekaista sävyä. Löin luurin kiinni. Sininen pää seurasi minua vaiteliaana.
– Sinä taidat totella ohjeita, kysäisin siltä. – Totteletko minua? Vai ainoastaan miesystävääni? Muistan, että viimeksi katosit samantien kun epätoivoisena toistelin niin. Nyt en halua, että katoat. Eli totteletko minua jos kerron mitä teemme.
Sininen pää nyökkäsi.

Mauno ryntäsi paikalle, näki minut eteisessä kirves kädessäni ja pää leijui katonrajassa.
– Herranjumala! Se on todellinen ja se on aave, ei kirves auta, hän huusi muka hätääntyneenä.
– Kirves onkin sinua varten, totesin.
Hän ei ehtinyt reagoida kun päälle ilmestyneet siniset kädet puristautuivat hänet kurkkuunsa ja hän kaatui tajuttomana maahan. Kannoimme Sinisen kanssa hänet keittiöön, jonka vuorasimme jätesäkeillä.
Löin häntä kirveellä päähän ja rintalastaan, keittiö lainehti verestä. Mikä karmea sotku ja löyhkä! Paloittelin hitaasti ja rauhallisesti ruumiin ja lajittelin jäännökset pakastepusseihin, joita kiikutimme sinisen pään kanssa kellarin suureen arkkupakastimeen.
Siivosin keittiön huolellisesti, desinfioin sen moneen kertaan, tuuletin ja laitoin vaniljantuoksuisia kynttilöitä ja suitsukkeita joka puolelle palamaan. Sininen pää kulki rinnallani.

Poltimme Maunon sinä talvena takassa, pakastepusseineen, pala kerrallaan. Takka veti hyvin, tuli loimusi, suurin osa ruumiista muuttui näppärästi tuhkaksi muutamissa viikoissa. Kallo tosin piti polttaa useampaan kertaan. Ja palamattomat osat kaivaisin kevään tullessa takapihan viinimarjapensaiden juurelle.
Sininen pää oli mukavaa seuraa, takka lämmitti ja antennikin toimi. Katselimme yhdessä Dallasia. Sininen pää hymyili hurmaantuneena joka kerta kun Audrey Landersin esittämä suloinen Afton Cooper ilmestyi kuvaruutuun. Ostin hänelle joululahjaksi Landersin älppärin. Jouluaattona tanssimme riehakkaasti Audreyn ”Manuel Goodbyen” tahdissa.
Kappalevalinta nauratti meitä molempia.