antonolavi
Sukupolvitrauma, osa 251
– Levolle lasken Luojani… – Äiti? – Niin? – Miksi me joka ilta lasketaan Luoja levolle? Siksikö kun se on väsynyt kaikesta luomisesta? – Äläpä mieti turhia. Käyhän nukkumaan jo. […]
Penkin, jolla istun, edessä kaksi rusakkoa tappelee. Hetkeksi ne lopettavat ja vain tuijottavat toisiaan, kunnes toinen huutaa: ”Masiina, stop!” ja kuolee. Eloon jäänyt rusakko raahaa kuolleen puistoa reunustavaan metsään.
Heti rusakkojen kadottua puihin eteeni juoksee alaston vanha ihminen vuorostaan kiljuen: ”Minä lepään! Minä lepään!”. Tuohon kiljuntaan kuuluu jostain kaukaa ylhäältä jämäkkä vastaus: ”Täällä ei ole lepääminen sallittua.” ”Minä lepään, kissani, minä lepään!” alaston henkilö vielä jatkaa ja kuolee. Ennen kuin hän osuu maahan hänen ruumiinsa kasvattaa siivet ja lentää pois.
Kyllästyn näkemääni, joten nousen ylös ja kävelen torille. Siellä sitten tapahtuu kaikenlaista.
SUODATA