Ei mitään hätää

Se asunto oli sellainen, jonka pihalla oli pesukone, kolme pyörää, parvekekalusteet hajallaan kaatuneina ja pyykkejä kuivumassa vesisateessa. Sieltä ilmestyi tasaisin väliajoin puolivillejä kitukasvuisia lapsia huutamaan taloyhtiön leikkipaikalle. Muiden asuntojen pihat olivat siistejä.

Minun asuntoni oli kakkoskerroksessa. Aina siisti, aina vähävaraiseen tyyliin trendikäs. Oikeastaan ainoa asia mikä asunnossa harmitti oli se, ettei kaikki pionit maljakossa koskaan auenneet, olin maksanut niistä turhaan. Pallopäät.

Laskeuduin ulkoportaat sätkä huulessa, jonka sytytin pihan grillipaikan penkeillä. Ei maistunut miltään. Taas oli maatuva filtteri jäänyt huonosti sätkään ja se piti työntää peukalolla sisemmäs. Aina sama fossiloitunut virhe, vaikka olin käärinyt käsin jo 14-vuotiaasta asti. Pitäisi lopettaa tupakointi, mutta poltin kuin korsteeni. Vapautuneesti ja mielelläni.

Vettä oli tullut jo kolmatta päivää. Nyt sitä tuli kuitenkin vain niin, että sumuvalot päällä näkisi vain utua edessään. Sadevesi jätti pisarakerroksen polyesteritakin pintaan, jonka rikoin pyyhkäisemällä.

Joku tuli ulos siitä asunnosta. Tyypillä oli päällään farkkutakki ja Puman punaiset tuulihousut, joissa oli valkoinen raita ulkosyrjällä. Sen silmät siristivät, se kirosi jotain itsekseen ja potkiskeli kiviä aggressiivisesti sytyttäessään tupakkaa. Kundi näytti sellaiselta, joka rikkoi sopimuksia, huoneita ja perheenjäsenten itsetuntoa.

”Onks sulla heittää rahat bussilippuun?”

”Ei just nyt, oon iteki ihan peeaa.” En oikeasti ollut, muttei vain ollut käteistä. Tyyppi oli tullut lähemmäksi, huomasin, ettei sillä ole hampaita. Sen kissa tuijotti ikkunasta pihalle. Kissan myttyyntyneestä turkista huolimatta se näytti laihalta.

”Okei, no ei sit mitään, pitää yrittää jostain muualta.” Jätkä lähti kävelemään pihasokkeloa pitkin taloyhtiön reunojen ulkopuolelle. Bussipysäkki oli eri suunnassa.

Sisällä tajusin, etten ollut nähnyt jantterin lapsia ja lasten äitiä hetkeen, ainakaan muutamaan päivään. Oletusarvoisesti ne olivat sen lapsia, ainakin ne näyttivät samalta, tosin niillä oli hampaat suussa. Kissa sen sijaan oli aina ikkunalla. Ehkä se pyrki pääsemään ulos sieltä.

Seuraavana päivänä olin taas ulkona savukkeella grillipaikalla. Ajatukset lentelivät savun seassa auringon hajavalon saattelemina. Tyyppi yllätti mut takaapäin ja hypähdin varmaan pari senttiä penkiltä ylös.

”Ei sulla nyt olis paria euroa heittää? Mun pitäis ostaa Jorkelle ruokaa.”

”Oota ku mä katon.” Jorkke oli varmaan sen kissa. Ehkä mulla oli pari euroa, jos ne nyt sitten oikeasti menivät kissanruokaan.

”On mulla, tossa.”

”Kiitti, pystyn maksaan takas ensimmäinen päivä.” Se oli parin viikon päästä. Millähän se eli siihen asti? Mitä se kissa söi parin viikon ajan? Jorkke oli taas ikkunalla.

Illemmalla kuulin asunnosta huutoa ja kolistelua. Mekkala oli niin kovaa, että siitä olisi voinut soittaa poliisit. Alakerran viulunsoitto tuntui jumalalliselta siihen verrattuna. Jorkkea ei näkynyt missään.

Hieraisin tulipään tumppiputelin suuhun ja laitoin korkin kiinni. Noustessani ylös kävelemään varovaisesti äläkkää kohti, tuli joku jalkoihini. Jorkke. Alipainoinen, takkuinen Jorkke.

Kyykkäsin maahan ja laitoin käden kissan pään alapuolelle, jotta se pääsisi haistelemaan sitä. Itseni yllättäen otin toisen käden taskusta ja laitoin sen Jorken mahan alle ja nostin sen syliin. Kissan hento paino tuntui rintaa vasten herkältä ja sen sydän sykki kuin ylilyövä metronomi. Ei rimpuillut. Lähdin kävelemään varovaisesti kotia kohti. Ei mitään hätää, Jorkke, ei mitään hätää. Nyt pääset kotiin.