Aamu

Kirjoittaja Ari Voutilainen
Lukuaika 3 min
26.04.2022

Istun neloslinjan bussissa. Tuuli vierittää savukkeenpätkää jalkakäytävällä ja harakat tanssivat bussipysäkin viereisen rakennuksen peltikatolla. Rakennus on jonkinlainen halli, sen pihalla on uhkaavasti kenottavissa pinoissa autonrenkaita. Ihmisiä ei näy, sillä on varhainen aamu. Harakoiden mekastus peittää alleen bussin sähkömoottorin sihinän.

Lähdin kotoa viisitoista minuuttia sitten. Silloin aurinko ei ollut vielä noussut. Nyt se kurkistaa hallin takaa ja tekee harakoiden varjoista pitkiä kuin lipputangot. Naputtelen sormilla polveani ja odotan, että bussi lähtisi liikkeelle. Olen ainoa matkustaja. Kuljettaja lukee sanomalehteä, hörppii kahvia kertakäyttömukista ja vilkuilee rannekelloaan.

Kolme minuuttia yli tasatunnin matka alkaa. Myös harakat lähtevät. Ne nousevat ilmaan, kun bussi kiihdyttää loivaan alamäkeen. Yksi linnuista syöksyy kohti bussin ikkunaa ja väistää törmäyksen viime tipassa. Refleksinomaisesti tempaisen päätäni taaksepäin ja venäytän niskani. Hymyilyttää. Harakka pahalainen teki tämän varmaan tahallaan.

Risteyksessä bussi seisoo ja odottaa liikennevalon vaihtumista vihreäksi. Tai ainakin oletan niin. Aurinko paistaa kohtisuoraan bussin tuulilasiin enkä näe tietä. Olemme siis menossa itään. Aiemmin en ole tullut ilmansuuntia ajatelleeksi. Jos hahmotan oikein, asun sinusta luoteeseen. Vaari nimitti luodetta päivänlaskun suunnaksi. Kesällä se pitikin paikkansa. Nyt alkaa olla jo syksy.

Viime yönä en saanut nukutuksi. Mietin, mitä olisin voinut tehdä toisin. Lista oli niin pitkä, etten saanut sitä valmiiksi ennen aamua. Sanomalehteä selaillessani oivalsin, miksi olit minulle vihainen. Lehden yleisönosastolla oli lupausten pettämistä käsittelevä mielipidekirjoitus. Vaikka kirjoittaja oli pettynyt hallituksen antamiin lupauksiin, tunnistin tekstistä sinut. Sinä olisit voinut sen kirjoittaa. Itseäni en tunnistanut, mutta käsitin, miltä sinusta tuntuu silloin, kun en saavu, vaikka lupasin, kun en ole siellä, missä vakuutin olevani. Ymmärtäminen sattui, koska itse en yleensä edes muistanut, mitä olin luvannut. Suljin lehden ja kaadoin jäähtyneen kahvin viemäriin.

Kaivan puhelimen povitaskusta ja tarkistan, oletko jo herännyt. Kahteen päivään et ole vastannut viesteihini tai päivittänyt kuulumisiasi. Niin teet aina, kun olet loukkaantunut. Tai ainakin silloin, kun minä olen sinua loukannut. En tiedä, mitä teet, jos joku toinen loukkaa sinua. En tiedä, onko sellaista koskaan tapahtunut. En ole kysynyt. Tänään aioin kysyä monta kysymystä. Ja maltan kuunnella myös vastaukset.

Nousen bussista pallokentän pysäkillä. Lyhin matka talollesi kulkee kentän halki. Laahaan jalkojani hiekassa ja potkaisen rangaistuspilkun tienoille unohtuneen puolityhjän pallon maaliin. Kohotan kädet äänettömään tuuletukseen ja hölkkään viimeiset metrit. Tekisin kuperkeikan, jos olisin kymmenen vuotta nuorempi.

Toissa kesänä nyrjäytit ranteesi tällä kentällä, kun yritin opettaa sinua puskemaan. Et osunut palloon kunnolla kertaakaan. Lopulta tuskastuit ja otit liian kovan vauhdin ja olit vähällä törmätä maalin pystytolppaan. Sitä väistäessäsi kompuroit ja kaaduit kätesi päälle. Nauroin, kunnes huomasin sinun itkevän. Kiroilit ja purit hammasta ja itkit. Järkytyin. Et ollut aikaisemmin itkenyt nähteni. Se oli ensimmäinen kerta.

Pallokenttää kiertää matala haiseva oja. Loikkaan sen yli ja tunkeudun orapihlaja-aidan kolosta takapihallesi. Vuosien saatossa olen pujahtanut tästä kolosta vähintään sata kertaa, viimeksi viime sunnuntaina. Silloin tosin tulin toisesta suunnasta ja minulla oli kiire. Melkein myöhästyin bussista.

Kierrän vaaleansinisen talon. Autoa ei näy. Ehkä se on tallissa, vaikka yleensä käytätkin tallia ainoastaan talvella. Säikähdän, kun lintu rääkäisee yläpuolellani. Harakat ovat vallanneet omenapuun. Kumarrun ja sieppaan kouraani hedelmän, jonka päälle melkein astuin. Tähtään lähintä lintua ja heitän. En osu, tietenkään. Mutta hätistän parven tiehensä. Omenoita ropisee nurmelle, kun linnut hakkaavat siivillään.

Saavuin ovellesi, koska haluan pyytää anteeksi. Seison kauan liikkumatta. Sitten hengitän pari kertaa syvään ja soitan ovikelloa. Soitan kelloa ja koputan. Teen molempia. Odotan, jahka harakat palaavat. Ne antavat anteeksi.

Sinä et.

Ari Voutilainen

Kirjoittajan muita novelleja

Kenkä

Sade

SUODATA SUODATA