antonolavi
Inuiittinovelli
– No. – Niin. – Sinä olet todella lyhyt. – Olen. Kaikki suvussani ovat. Semmonen geenijuttu. Haastattelu oli alkanut epävarmasti. Osastopäällikkö Jarmo oli kätellyt tarmokkaasti mutta hosuvasti ja melkein istunut […]
Kahvin he siirtyivät nauttimaan Simon sohvalla, joka oli löhönnyt omalla paikallaan jo kolmekymmentä vuotta.
”Sinun karjalanpaistisi se on yhä maakunnan parasta”, Reiska kehaisi ystävänsä kokkaustaitoja ensimmäisen suullisen sumppia siemaisten.
”Yhä ainoa ruokalaji repertuaarissani”, Simo hörähti.
Niin oli taas yksi lauantai-ilta kulkenut omia, tuttuja latujaan ”Simolassa”, josta oli tullut molempien leskimiesten lempinimi Simon kotituvalle pellon laidalla muutaman kivenheiton päässä kirkolta. Ikänsä kaiken olivat Simo ja Reiska toisensa tunteneet; yhdessä oli napattu kalat Purojärvestä, yhdessä lukemattomat viikonloput rällätty, oltu häävieraina vuoroin vieraissa, yhdessä jääty eläkkeelle – toisiaan tukien ja toisistaan tukea ottaen vaimot multiin pantu.
Simon oli vaimosta aika jättänyt vasta viime syksynä.
Lauantai-iltojen ansaitun mukavuudenhaluinen sapluuna oli jo aikaa sitten molemmille selvä. Kahvin jälkeen oli vuorossa elokuva. Yleensä joku klassikko, silloin tällöin toimintaa, aika usein komediaa. Yhtenä viikkona pätkän valitsi Simo, toisena Reiska. Viime viikolla Reiska oli katsottanut ”Mieletön, mieletön maailman”.
”Jahas, miltäs se illan ohjelma sitten näyttää?”
”Odotas”, vastasi Simo, ja laski kupin käsistään sinertävän sohvapöydän reunalle. ”Minulla onkin pieni spesiaali varattuna.”
Simo kääntyi television vieressä seisoskelevan vaatimattoman dvd-tornin puoleen. Reiska hölläsi vyötään tyytyväisyydestä hönkäisten. Ikä oli tullut taloon tuoden vähän ylipainoa mukanaan. Simo istahti viereen sohvalle ojentaen ystävälleen kummallisen näköisiä kansia.
”Mitä kummaa?” Reiska pyöritteli käsissään muovista esinettä, jonka liepeissä oli pelkät valkoiset kannet, joihin oli käsin kirjoitettu vieraalla kielellä.
”En minä vaan tiedä”, sanoi Simo pehmeästi, silmälasiensa takaa Reiskan reaktiota seuraten. ”Se on niin sillä viisiin”, Simon ääni madaltui muutaman sävelaskelen, ”että tuossa yhtenä päivänä minä löysin tämän pienestä lootasta, jossa oli kaikenlaista Helmille kuulunutta.” Reiskan olemus muuttui asteen vakavammaksi, kun edesmenneestä tuli puhe. ”On se ihme, että vaikka minä luulin jo kaiken läpi tutkineeni, niin tämmöinen vielä löytyi. Se on elokuva, sen verran minä tiedän, mutta ajattelin, jotta yhdessä katsottaisiin…no, kyllähän sinä…”
Tietysti Reiska ymmärsi. Mitä ikinä levyltä paljastuisi, se oli kuulunut Simon vaimolle ja sillä oli erityistä merkitystä. ”Pane sisään”, Reiska kehotti.
”Juu, on jo, nehän on tyhjät ne.” Simo napsautti toosan päälle, ja levy latasi aloitusvalikkoa.
”Tästä, tuota, nimestä minä en kyllä saa selvää”, Reiska tokaisi.
”Se on ranskaa. Tarkoittaa suunnilleen Oliivipuiden kätkössä, sikäli kuin minä olen ymmärtävinäni.”
”Jahas”, tuumasi Reiska. Sehän oli Helmi ranskaa opiskellut nuorempana.
No, viimein tuli valmista, ja mitäs, eikun leffan pariin sukeltamaan. Sepä olikin pätkä. Oltiin maaseudulla, missä puutarhat viheriöivät suuren, rapistuneen kartanon ympärillä. Joukko nuoria viikonlopun viettäjiä kaupungista teki itseään tykö. Piknik-korit heiluivat, puhe sorisi naisten ja miesten kesken. Kovin kesäistä ja viehkoa kaikki.
Esinäytöksen jälkeen päästiin asiaan kolmannessa kohtauksessa. Siinä yksi miehistä ja yksi naisista joutuivat kuin sattumalta muista erilleen yhdessä rakennuksen monista makuuhuoneista. Määrättyä lähentymistä tapahtui näiden kahden välillä melkoisen nopeasti ottaen huomioon, että heidät oli muodollisesti esitelty toisilleen vasta pari minuuttia aikaisemmin. Tammilautainen lattia alkoi peittyä vaatekappaleisiin. Kamera oli silti varsin ujostelematon, ja odottamattoman pian meno äityi anatomisesti kerrassaan dokumentaariseksi.
”Oho”, ähkäisi Reiska, ”tuohan on jo tosi…tosi…”
”No on”, puhkui Simo silmät ympyröinä, ”tosi…tosi roisia.”
”Roisia on”, yhtyi Reiska. Sohva tuntui äkisti kumman epämukavalta. Istumalihasten alla tuntui olevan monttua, eikä selkä meinannut löytää mukavaa asentoa. Simolla oli samaa vikaa.
Hyvä puoli oli se, että elokuva ei ollut järin pitkä, juuri tuntia pidempi. Mutta häkellyttävän paljon siinä ehti tapahtua. Näyttelijöiden puolesta oli todettava, että he olivat laittaneet itsensä ja varsinkin kehonsa täysillä likoon kaihtamatta kajoamista mihinkään ihmiskehon sisäänkäynneistä. Sen sijaan tarina saattoi jättää kaipaamaan juonenkäänteitä ja kolminäytöksistä rakennetta.
Lyhyenpuoleisten lopputekstien jälkeen miehet istuivat paikoillaan täysin hievahtamatta aloitusvalikon suvista oliivilehtoa toljottaen. Monta kertaa oli Simo halunnut painaa kaukosäätimestä keskeytysnappia, mutta jotenkin, kun tämä oli kuitenkin vaimon eikä hänen omaisuutta, se ei salaperäisestä syystä käynyt. Simo otti kakkulat nenältään ja hieroi kasvojaan kuin pahan unen jälkeen. Ei uskaltanut katsoakaan kaveriinsa.
”Niin tämäkö oli Helmin, tuota, elokuva?”
Vieläkään Reiskaan katsomatta, Simo vastasi: ”Helmin, Helmin oli, juu.”
Pitkään istuivat miehet sohvalla neuvottomina. Monenlaiset olivat aatokset, jotka mielessä uivat kalojen lailla. Iltahämärä oli muuttunut mustaksi yöksi. Ikkuna heijasti peilinä olohuoneen sohvineen ja äijineen. Tilanne oli kummallinen, ja kuitenkin molemmilla aikamiehillä oli takanaan puolisen vuosisataa kanssakäymistä hameväen kanssa. Sitä paitsi, ei tämän tapainen viihde ollut kummallekaan täysin vierasta. Mutta oli vaan erikoista, että Helmin kätköistä piti tämmöistä löytää.
Simo karaisi kurkkuaan. Oli kuin pippuria olisi jäänyt torveen kiinni.
”En minä kyllä ihan ymmärrä”, sai viimein puristettua ulos. ”Minkä tähden Helmillä tämmöinen kuva oli ja minkä takia kätkössä piti?” Katsoi viimein pyytävästi kaveriinsa. ”Luuletko sinä, että Helmi jäi, niin tuota, minulta jotain kaipaamaan?”
Se oli kysymys, joka sai Reiskan pysähtymään paikoilleen. Noin niin kuin ajatuksen tasolla, siinä sohvalla. Ei hetkeen virkannut mitään.
”No, oliko teillä…siis että…teidän välillä tuommoista?” Reiska nyökäytti telkkuun päin.
”Sitähän minä, kun ei meillä koskaan, öh, ollut puhettakaan, että tuommoisiin…miten sen nyt…kokeiluihin mentäisi.” Nyt Simo tunsi olonsa vaivautuneeksi ihan uudesta syystä. ”Mites sinulla ja Leenalla, nuo asiat?”
”Eipä meilläkään ihan tuolle asteelle hommat koskaan. Mukavaa meillä aina oli ja hyvää – mutta eipäs tullut mieleeni kysyä, olisiko Lennu jotain maustetta halunnut.” Reiskan oli katse painunut varpaankärkiin. ”Ettei me vaan oltu vähän värittömiä? Tylsiä? Eihän?”
Siihen ei Simo mitään. Hyvä liitto heillä oli ollut Helmin kanssa, siitä oli leskeksi jäänyt varma. Paljon rakkautta. Hyviä riitoja, jotka oli aina sovittu runsain anteeksipyynnöin. Lapsetkin oli tehty ja maailmalle aikanaan päästetty. Kaikki se oli mennyttä, oli miten oli, eikä sitä käynyt muuttaminen. Kaipaamasta ei ollut Simo herennyt, eikä varmasti Reiskakaan tahollaan.
Ja kuitenkin, kuitenkin…
Simo napsautti television kiinni, nousi, ja noukki levyn soittimen kelkalta, laittoi takaisin kansiin, silitti jostain syystä muovista pintaa, ja laittoi levykotelon kirjahyllyyn vaimon kuvan viereen. Rinnassa tuntui äkkiä ikävä.
Pellot nukkuivat pihasta vähän matkan päässä. Yö ei päässyt ikkunoista sisään yrittämälläkään. Poissa olivat Helmi sekä Leena. Vain ukot olivat jäljellä. Simon ystävä siinä sohvalla. Tuntui, että keskusteltavaa riittäisi vielä pitkiksi ajoiksi. Vielä tälläkin iällä elämän viimeinen oppitunti antoi odottaa itseään.
Tykkään kirjoittaa asioista joista en mitään tiedä. Ystäväni Daniil Harms lainasi kuvaansa.
SUODATA