Lamppu – se Lamppu, Yksi ja Ainoa – oli odottanut löytäjäänsä kärsivällisesti 1 700 vuotta sykkien, hohkaten, hengittäen mystistä voimaa maailman viimeisessä kolkassa, jonne se oli viskattu ihmiskäsien ulottumattomiin. Kolhiutuneen, levän, patinan ja loan peittämän pronssiastian sisällä väkevimmän koskaan lausutun loitsun vangitsemana Lampun asukki meditoi, horroksen kaltaisessa epäunessa, ja odotti…
Sofanor Mori tiesi heti, mikä hänen käsiinsä oli sattunut. Hän ei pitänyt sitä mahdollisena, ja silti hän tiesi. Viisikymppinen arkeologi ei ollut koskaan uskonut Lampun legendaan, mutta mahdottomimmalta tuntui löytää ikivanha tarujen aihe, arabialaista käsityötä, täältä Etelä-Amerikan kauimmasta kärjestä, Navarinon saarelta 25 kilometriä Puerto Williamsista. Tulimaasta. Josta lampun tehnyt mies ei edes voinut tietää…ja täältä se kaikesta huolimatta löytyi, vuosisatojen aikana laskeneen järvenpinnan paljastamasta pikku onkalosta.
Lamppu. Tarujen taikalamppu. Sofanor saattoi aistia sen yliaistisuuden hermopäillään.
Puerto Williamsiin palattuaan Sofanor Mori antoi hetkien kulua pienessä hotellihuoneessaan, katsellen esinettä pöydällä ennen kuin kajosi siihen uudestaan. Kouliintuneet sormet liukuivat herkästi Lampun vihertävällä metallilla varistaen pölyksi kuivuneita levähitusia lattialle. Se oli lommoinen, matala ja vaatimaton kapistus, kevyt ja helppokäyttöinen. Voimakas. Sofanor Mori tarttui lampun kanteen, sen korkkiin, ja teki sen, mihin ei tuuli, ei vesimassa, ei maanjäristys, ei salama, ei mikään luonnonvoima pystynyt, vain ihmiskäsi: hän avasi Lampun kannen.
Sofanor Mori avasi taikalampun, ja se kävi helposti kuin hengitys.
Hetki pysähtyi, kaikki äänet lakkasivat, ja sekunnin murto-osan oli äänetöntä kuin ennen Ensimmäistä Räjähdystä. Lampun sisällä jokin heräsi, Lampun sisällä jokin keräsi voimiaan. Ja sitten jokin vapautui.
Hiukset sojossa seisten, suu aivan kuivana Sofonor Mori katsoi koko muun huoneen täyttäneen olennon silmiin, jotka rauhallisina katsoivat takaisin. Hän tiesi kyllä mikä se oli. Jinni. Henki. Henkiolento. Ei-tästä-maailmasta.
Jinni katsoi piskuista Sofanor Moria, katsoi ja sitten puhui: Ihminen, olet vapauttanut viimeisen jinnin, hänet, joka hallitsi kaikkia muita jinnejä, hänet, jonka kohtalona on olla jinneistä voimakkain ja viimeinen maan päällä. Minä poistun, mutta palaan yhden hengenvedon sisällä. Ja katosi huoneesta.
Ennen kuin Sofanor Mori oli saanut keuhkonsa täyteen, oli jinnien ruhtinas palannut. Minä katsoin ja minä näin, se sanoi, tältä siis näyttää maailma poissaoloni jälkeen. Hyvä on. Ja nyt.
Jinni piti tauon tarkastellakseen vapauttajaansa.
Ja nyt, se jatkoi, koska olet minut tuhatvuotisesta vankeudestani vapauttanut, haluan suoda sinulle yhden toiveen täytettäväkseni. Nimeä hartain halusi.
Sofanor Mori, parka, astui askelen taakse, maiskautti suutaan ja nielaisi. Yhdenkö vain, hän sopersi mahtavan hengen edessä, minä tuota luulin että kolme toivetta luvataan jinnin vapauttajalle.
Minä olen nähnyt kaiken siinä ajassa, missä sinä vaatimaton olento vedät keuhkosi ilmaa puolilleen. Seitsemäntoista vuosisataa on vierähtänyt siitä, kun maailman viimeinen velho maata järisyttävän kamppailun lopuksi sulki minut vasten tahtoani lamppuun ja sinkosi Maan kauimmaiseen kolkkaan. Tarina on sinä aikana muuttunut myytiksi ihmisten suissa, taruksi, jossa ei ole totta enää kuin kaiun verran.
Jinni ojensi valtavaa päätään vaaksan verran lähemmäksi arkeologia. Saat yhden toiveen koska minä haluan niin.
Sofanor Mori ymmärsi: tämä oli jalomielisyyden, ei kiitollisuuden ele. Jokin siinä sai hänen pulssinsa tykyttämään hermostuneesti, epämiellyttävästi. Ja Sofanor Mori kävi mielessään läpi koko elämäntarinansa; ja Sofanor Mori näki, että siitä puuttui paljon onnea, mahdollisuuksia ja maallista hyvää; ja Sofanor Mori tunsi itsensä pieneksi kuiskatessaan:
Tee minusta maailman rikkain mies.
Se on tehty, ihminen, sanoi jinni meren lailla pauhaavalla, pehmeällä äänellään.
Jinni ojensi kätensä ylös, tarttui sormillaan tyhjästä ilmaantuneeseen kirjekuoreen, ja ojensi sen tiheästi ja ohuesti hengittävälle miehelle.
Sofanor Mori avasi kuoren. Se oli hänen pankiltaan, ja siinä oli kaikki oikein ja aitoa. Se oli tiliote, ja Sofanor Mori totesi olevansa maailman rikkain mies. Ei ollut mitään – ei voinut olla mitään – mitä hän ei voinut ostaa.
Nyt tiemme eroavat, sanoi jinniruhtinas. Nauti toiveestasi niin kauan kuin voit. Ja henki katosi hotellihuoneesta kuin ei olisi siellä koskaan ollutkaan.
Yhden Maan kierroksen akselinsa ympäri henki kulki ympäriinsä milloin minkäkin muodon ottaen, kahmien itseensä modernin maailman nautintoja ja elämyksiä samalla vakuuttuen siitä, että sitä lukuun ottamatta Vanhan Maailman mystiikka oli kaikki tuhoutunut. Ei ollut muita henkiä, ei velhoja, taikureita ja puolijumalia. Vain se, totisesti viimeinen maaginen olento.
Nyt se saattoi vailla vastusta saattaa loppuun tehtävän, joka oli sen koko olemassaolon ydin.
Jinni antoi itsensä kasvaa kokoa taivaisiin asti, päästi karjaisun, joka sai rakennukset murenemaan, iski jalkansa meren pohjaan niin, että aallot pyyhkivät yli mannerten, lakaisi kämmenellään tuhkaksi ihmisen mitättömät armeijat, ja kaikki paloi ja huusi ja kärsi.
Sillä lampusta oli vapautunut Tuhon Paha Henki, jinniruhtinas, jolle ei tässä ajassa ollut enää vastavoimaa, ja tämä planeetta oli sen yksituumaisen tahdon leikkikalu.
Henki, viimeinkin täysin rinnoin rajattomuudestaan nauttien, taukosi hetkiseksi – kuin dramaattinen paussi sinfoniassa ennen loppuhuipennusta – ja katsoi avaruudesta alas. Lammikon pintaan nousevan kuplan lailla hengen mielessä viivähti ajatus, että Sofanor Mori olisi voinut toivoa itselleen veroisiaan voimia ja olemuksensa lakien vuoksi jinnin olisi ollut siihen tahtoon myönnyttävä. Kuinka silloin olisi käynyt? Samassa ajatuskupla poksahti.
Sitten jinni käänsi Maan nurinpäin kuin villapaidan niin, että koko maankuori muuttui sulaksi laavaksi, joka hehkui punertavana Kuuhun.
Tuhoamisvimmansa tyydytettyään henki ajatteli viimeisen ajatuksensa, ja sillä ajatuksella se lakkasi olemasta.
Sen pituinen se.
Inspiraatio:
Hanna Diab
Antoine Galland
Harlan Ellison
Tykkään kirjoittaa asioista joista en mitään tiedä. Ystäväni Daniil Harms lainasi kuvaansa.
SUODATA
