Kysymykset, joihin kukaan ei ole vielä tähän päivään mennessä löytänyt vastauksia, väreilevät heidän välillään. On mies, merkityksellinen, mutta on myös häntäkin tärkeämpi nainen, joka varastaa tarinan. Hän tekee sen vaikenemisellaan, hiljaisuudella jonkin sellaisen edessä, jota kuvaamaan sanat eivät riitä. Hän on jättänyt kotiseutunsa taakseen ja melkein jo unohtanut, mutta yhä vielä, toisinaan, hänen päässään alkaa soida tuttu musiikki, joka hieman pakottaen, mutta silti hellän hienovaraisesti vie hänet takaisin lapsuuteensa, sen kuviin, joita hän noina hetkinä katselee.
Edessä häämöttää tie, taivaanranta, sateenkaari. Hymy nousee hänen huulilleen, se on tämän hetken riemua, tyytyväisyyttä siihen, mitä hän tuntee sisällään ja näkee ympärillään. Maailma on hänen eikä hän juuri nyt kaipaa minnekään muualle. Hän aloittaa matkansa laulujen polulla kohti kirkkaissa väreissä loistavaa sateenkaarta. Kaikki muuttuu, mutta on silti jollain tavoin ennallaan. Kaikki soi.
Hän tunsi sen miehen. Miehen, joka oli kerran ollut taitava seppä ja harjoittanut ammattiaan siinä yhteisössä, johon myös nainen oli kerran kuulunut. Mutta sitten nainen oli lähtenyt pitkälle matkalle. Sen aikana hän oli pitänyt majaansa sinisellä jäätiköllä, istunut iltaisin nuotion ääressä lämmittelemässä. Miksi hän lähti? Miksi yksin? He eivät ehkä koskaan tietäisi syytä. He olivat hänen lähtönsä jälkeen yrittäneet vastata itselleen esittämiinsä kysymyksiin, mikä kuitenkin oli turhaa, sillä nainen oli lähtenyt vastaukset mukanaan ja vienyt ne iäksi mennessään.
Mies, joka oli kadonnut ihmisten katseilta, oli hiljalleen lähestynyt naista. Mutta vain hengessään, ajatuksissaan. Hän oli kohdannut tiellään suuren karhun, joka oli kuulunut sirkusseurueeseen. Hän oli vapauttanut eläimen piinallisesta tehtävästä tanssia yleisön edessä. Ja siitä karhu oli hänelle ikuisesti kiitollinen. Kun mies iltaisin meni nukkumaan, hän muisti jotain: katkelmallisia elokuvan kaltaisia osia menneestä. Joskus hän vain olisi halunnut olla ajattelematta. Muistaminen teki kipeää, joskin ilta illalta vähemmän. Levottomat ajatukset saivat enää vain harvoin vallan. ”Minne olet matkalla?” häneltä kysyttiin. Hän ei vastannut heti, sillä hän ei tiennyt, mitä vastata. Joskus hän poistui paikalta jättäen kysyjät arvailemaan. Hän vetäytyi kaukaiselle rannalle myrskyävän meren ääreen. Siellä hän vietti pitkiä, pitkiä aikoja vain merilinnut seuranaan. Myrsky esti häntä vajoamasta liian syvällisiin ajatuksiin, se piti hänet valppaana saaden hänet tarkkailemaan ympäröivää maisemaa. Mies oli kerran löytänyt taulun. Se ei varsinaisesti enää kuulunut kenellekään, joten hän ripusti sen seinälle omaksi ilokseen. Taulu puhui hänelle paljon, siinä hän pystyi näkemään monia erilaisia asioita, tilanteita ja kohtauksia eletystä elämästä. Ja ehkä myös tulevasta, kuka tietää. Hänen katsoessaan taulua se toisinaan ikään kuin hypnotisoi hänet, ja noina hetkinä hän siirtyi jonnekin muualle.
Naisen kertomus jatkui. Se muuttui tunti tunnilta ja päivä päivältä moniulotteisemmaksi. Nainen muuttui itsekin ollen siitä toisinaan enemmän, joskus taas vähemmän tietoinen. Eräänä seesteisenä aamuna nainen istahtaa meren rannalle rakennetun valkoisen huvimajan portaalle. Portaat vievät veteen, ja nainen kastelee varpaansa; on vielä liian aikaista uida. Hän tuntee veden melkein jäisen viileyden. Hän muistaa miehen, jonka kerran kohtasi, ja hän muistaa myös naisen, jota hän usein ajatteli. Joskus nainen vieraili hänen luonaan, ja he puhuivat keskenään. Kuitenkin hän tiesi, että sanat loppuisivat vähitellen kunnes ei enää olisi mitään sanottavaa. Silloin hiljaisuus heidän välillään riittäisi luomaan ja ylläpitämään yhteyden.
Nainen jää istumaan siihen, missä on. Toisaalla mies katselee samaa merta. Hänelle se on myrskyävä, naiselle tyyni.
SUODATA
