Taikaa

Hotellihuoneen sängyssä on valkoiset lakanat niin kuin aina. Hän on jättänyt bikinit kylpyhuoneeseen kuivumaan ja pukeutunut uuteen asuun. Hänen ihonsa on läpikuultava, ja sen verhona on yksinomaan punaista pitsiä. Ilta laskeutuu vuorten ylle, ja hän katselee sitä sängyllä maaten. Hän ei sytytä valoa huoneeseen, koska hän rakastaa juuri hetkeä, jolloin ilta kääntyy yöksi. Hän antaisi mitä vain, jos voisi saada siivet, joilla lentää vuorille lintujen mukana. Joku tulee istumaan sängylle hänen viereensä. He katselevat yhdessä nyt jo pimeäksi muuttuneeseen maisemaan. Sitten he menevät nukkumaan, ja tuo joku kietoo kätensä hänen ympärilleen. Se on tuntematon, joka ilta toisensa jälkeen tulee hänen luokseen. Joka aamu hän herää yksin eikä päivän aikana muista tuota toista. Hänen kaipauksensa herää vasta illan tullen, ja silloin hän kokee täyttymyksen tavatessaan muukalaisen uudelleen.

Sade kastelee pitkän, mustan takin. Vesi imeytyy ohuiden kengänpohjien lävitse ruusukuvioisiin sukkiin. Joku odottaa häntä, Isabellaa, jossain. Bussipysäkin katoksen alla seisoo joukko odottajia. Ne, jotka eivät ole suojaan mahtuneet, värjöttelevät sateenvarjojensa kanssa kauempana. Mies, joka ei ole varautunut sateeseen, kannattelee sanomalehteä päänsä päällä. Lapsia juoksentelee vesilätäköiden liepeillä riemusta kiljuen.

Aika kuluu ja sinua odotetaan. Etkö tiennyt sitä – etkö arvannut? Se tuntematon nainen katseli sinua koko sen ajan, jonka istuit hänen edessään teatterissa. Sinä lumosit hänet. Ja nyt hän toivoo, että kuin ihmeen kautta kohtaisi sinut uudelleen. Hän seisoo kotinsa eteisessä ovaalinmuotoisen peilin edessä ja ehostaa itseään. Hän laittaa säästelemättä mustaa ripsiväriä, sinisenharmaata luomiväriä, ja lakkaa kyntensä helmenvalkoisiksi. Sitten hän napsauttaa laukkunsa kiinni ja lähtee.

Kaupungin halki virtaavan joen partailla maleksii ihmisiä, jotka etsivät suuntaa elämälleen. Virtaavasta joesta he saavat lohtua; noin heidänkin elämänsä voisi vapaasti soljua, jos he vain päästäisivät irti kaikesta siitä turhasta henkisestä painolastista, jonka he ovat vuosien kuluessa osin tiedostamattaan ottaneet kantaakseen. Yksi heistä istuutuu ulkosalle kahvilan edessä keikkuvaan pöytään. Sen alla olevat mukulakivet tekevät juomien hallinnasta pöydällä haasteellista. Kahvia läikkyy, mehupikari kaatuu, donitsit vierivät pöydän alle. Joku ottaa esiin läppärinsä: hän on päättänyt kirjoittaa tarinalleen ennalta arvaamattoman lopun.

Nainen, jonka huulet kiiltelevät vaaleanpunaisina, astuu illalla elokuvateatterin hämärään – yksin. Ja silloin sinä saat kuin telepaattisena viestinä tiedon hänen olinpaikastaan. Kiiruhdat askeleitasi. Sadepisarat tipahtelevat enää vain harvoina katuun. Kohtaat hänet pian.

Seison sateenvarjon alla torinlaidassa rankkasateessa. Aistin, että joku on pysähtynyt seisomaan taakseni. Päätän olla kääntymättä ympäri. Auringonnousun hetki on käsillä. Taivas kaupungintalon yllä on muuttunut mustasta haaleankeltaiseksi. Toivon sanomalehteä ja aamukahvia. Mutta miten voisin mennä sisään kauppakeskukseen huomiota herättävän nuhjuisessa asussani? Keksin. Lausun nopeasti taikasanat, ja sateenvarjoni muuttuu värikkääksi hameeksi, kuin lastenjuhlien kakku. Hame verhoaa jalkani, se on ilmava ja samalla ryhdikäs, sen alla tuntuu olevan tärkättyä kangasta tai paksu kerros tylliä. Sen väri on epämääräisen vaihteleva, siinä on koristeina rusetteja, paljetteja ja satiininauhoja, ja se keinahtelee lähtiessäni astelemaan kohti torin toisella laidalla näkyvää kauppakeskusta. Lämmin ilma tulvahtaa vastaani kävellessäni liukuovista sisään. Kosmetiikkaosaston myyjät tarkkailevat minua salavihkaa. Sateenvarjo on nyt minulla kokoon taitettuna kainalossa, ja siitä valuu vettä valkoiselle kivilattialle ja paksuille tummanpunaisille matoille, joissa on mustilla kirjaimilla liikkeen nimi.

Tunnen, että takanani torilla seissyt henkilö on seurannut minua sisälle. Uteliaisuuteni herää, ja käännyn katsomaan taakseni. Liukuovien luona ei kuitenkaan näy ketään. Kummallista, ajattelen, sillä olisin pistänyt pönkkähameeni pantiksi, että joku varmasti kulki jäljessäni. Liukuportaat veisivät minut hetken kuluttua pian avautuvaan kahvilaan, mutta sitä ennen haluan katsella ensimmäisessä kerroksessa ympärilleni. Minun täytyy varoa puikkelehtiessani hyllyjen ja meikkiasetelmien välissä, jottei hameeni, joka sivumennen sanoen vie kiusallisen paljon tilaa, kaataisi mitään niistä. Olin joskus kauan sitten ollut tässä paikassa. Silloin olin ollut nuorempi ja rumempi, ja olin ostanut kauppakeskuksen marketista repullisen jogurtteja.

Astun liukuportaisiin. Olen ensimmäinen asiakas viidennen kerroksen kahvilassa. Kassalle tullessani huomaan, että kolikkokukkaroni, jonka olin ulos lähtiessäni sijoittanut laukkuni taskuun, on kadonnut. Ennen kuin ehdin tehdä tai sanoa mitään tilanteeseen sopivaa, kuulen rykäyksen takaani. Salaperäinen seuraajani ilmeisesti esittäytyisi nyt, päättelen.
”Minä tarjoan neidille”, kuulen tumman miesäänen sanovan.
Vieressäni kassalla seisoo nyt hontelo, siististi pukeutunut mies. Hän ei hymyile. Yritän estellä, mutta mies pysyy päätöksessään. Kassa ojentaa minulle tarjottimen kahvikuppeineen, lautasineen ja pienine sokeripakkauksineen. Valitsen nurkkapöydän. Mies seuraa tiiviisti kannoillani. Hän ei ole ostanut itselleen mitään. Minusta tuntuu, että hän haluaa keskustella kanssani jostain. Istuudumme pöytään molemminpuolisen hiljaisuuden vallitessa. Aloitan äänettömästi kahvihetkeni. Miehen katse viivähtää hetken minussa ja kääntyy sitten ikkunaan päin. Mieleeni tulee outo ajatus, aivan kuin olisin kokenut meneillään olevan hetken joskus aikaisemmin. Déjà-vu. Ajatus kuitenkin jollain tapaa hajoaa heti synnyttyään, vaikka ponnistelen saadakseni siitä otteen. Vastahakoisesti palaan nykyhetkeen.

Sitten, äkkiarvaamatta, mies ottaa jotain esille taskustaan. Peili. Pyöreä, pieni taskupeili. Hän nostaa sen silmiensä korkeudelle. Näen peilistä väläyksen kasvoista. Olen vähällä huudahtaa. Näen peilissä kuvankauniit naisen kasvot, posliininvalkoisen ihon, mustat silmäripset ja kasvoja kehystävän kiiltävän, lilansävyisen polkkatukan. Muutaman sekunnin päästä mies laittaa ilmeisen välinpitämättömästi peilin takaisin taskuunsa. Tuossa taskupeilissä näkyvät kasvot olivat aivan erilaiset kuin se kuva, joka kotini eteisen peilistä vielä aamulla oli minua katsellut. Mitä oikein oli tapahtunut?