Kylässä asui poika nimeltä Iivari. Hän oli salamyhkäinen ja syrjäänvetäytyvä, ja viihtyi enimmäkseen vain omassa seurassaan tai läheisten metsien kettujen, korppien ja laulurastaiden parissa. Hän ei juuri puhunut kenellekään tai jos puhui, se tapahtui kerrallaan vain parilla sanalla. Ne olivat arkisia sanoja eikä niillä itse asiassa ollut suurempaa merkitystä. Tiedettiin, että Iivarilla oli parantumaton sairaus, mikä seikka piti useimmat etäällä hänestä. Sairauden ei tiedetty olevan tarttuvaa, mutta varmuuden vuoksi kylän asukkaat tavallisesti karttoivat Iivaria.
Eräänä aamuna tapahtui jotain odottamatonta: Iivari katosi. Hänen isänsä odotti poikaansa iltaan asti ja vielä yönkin, mutta kun häntä ei aamullakaan näkynyt eikä kuulunut, päätti isä hälyttää kyläläiset apuun. He alkoivat etsiä Iivaria läheisestä metsästä, jossa sijaitsi hänen oma puunsa, jolla nimellä hän tähystyspaikkaansa kutsui. Kun hän halusi nähdä oikein kauas, hän kiipesi tuohon puuhun, melkein latvaan asti. Siellä hän saattoi istua tuntikausia, ja yleensä kenenkään häiritsemättä. Jos oli kaunis ilma, hänen kuultiin laulavan laulua auringosta ja poutapilvistä, mikä oli hänen tapansa kiittää kaiken Luojaa, Isäänsä, joka asui taivaassa. Jos taas satoi, hän oleskeli mielellään majassa, jonka hän oli omin käsin laudoista rakentanut. Se oli puussa ja siinä oli tukevat seinät ja katto, joka piti sadetta. Iivari ei koskaan kutsunut ketään sinne vieraakseen. Toisaalta kukaan ei ehkä olisikaan hänen kutsuaan noudattanut, siinä määrin outona ja kartettavana he häntä pitivät.
Mutta mitä oli tapahtunut ennen Iivarin katoamista? Palatkaamme hieman ajassa taaksepäin:
Iivari löytää jotain. Tähystyspaikastaan puusta hän näkee kermanvalkoisen kyyhkysen, jolla on nokassaan kirjekuori. Lintu lennähtää hänen viereensä puunoksalle. Iivarin uteliaisuus herää. Hän toivoo, että saisi tietää, mitä kirjekuoressa on ja kenelle kirjekyyhky on sitä viemässä. Hänen yllätyksekseen lintu laskee kantamuksensa hänen kädelleen, kun hän kurottaa sitä kohti. ”Voiko se olla minulle”, hän ajattelee jännittyneenä ja epäuskoisena. Kyyhky lehahtaa lentoon. Iivari katsoo sen perään niin kauan kuin pystyy sen erottamaan. Lopulta lintu on vain pieni piste horisontissa.
”Minun on avattava tämä jossain rauhallisessa paikassa muiden ihmisten katseilta piilossa”, päättää Iivari. Ja mikäpä olisi siihen tarkoitukseen parempi paikka kuin hänen suojaisa majansa metsässä? Iivari pistää kirjeen takkinsa taskuun ja laskeutuu alas puusta. Hän näkee tutun polun, jonka tietää vievän majalle. Juuri kun hän on päässyt perille ja sulkenut majansa oviaukon takanaan, alkaa sataa. Sade yltyy yltymistään, ja kohta alkaa kuulua ukkosen jyrähtelyä. Ensimmäinen kirkas salama valaisee hetkeksi maiseman. Iivari katselee ulos majansa seinälautojen raosta. ”Ehdin tänne juuri sopivaan aikaan sateelta suojaan. Ja kirjekin säilyi kuivana.”
Iivari kääntää kuoren ympäri. Se on suljettu läpinäkyvällä pyöreällä tarralla ja tuoksuu miedosti inkiväärille. Iivari avaa kuoren. Sen sisällä on moneen kertaan taiteltu paperi. Iivari avaa taitokset ja silmäilee paperia otsa rypyssä. Kirje on kirjoitettu kahdelle puolelle paperia niin pienillä kirjaimilla, että sitä tuskin pystyy lukemaan. Mutta Iivari päättää ottaa siitä selvän. Hän asettuu mukavaan asentoon ja nojaa selkänsä koristetyynyyn, jonka hänen isoäitinsä oli kerran hänelle lahjoittanut. Rivi riviltä Iivarin silmät suurenevat, ja välillä hän laskee kirjeen alas ja katselee majansa kattoa.
Mitä siinä sitten sanotaan? No, kirje kutsuu vastaanottajaansa suureen seikkailuun. Iivarin täytyy matkustaa, sen hän ymmärtää. Hänen on pakattava mahdollisimman nopeasti omaisuutensa ja jätettävä kylä taakseen. Kirjeessä kuvaillaan kaukaista maata, jonne etsitään asukkaita. Maa on hyvin kaunis ja hedelmällinen, mutta siellä ei asu sillä hetkellä juuri ketään, ainoastaan kaksi tai kolme erakkoa, jotka ovat valinneet sen kodikseen ja asettuneet sinne, koska se on viehättänyt heitä suuresti. Nämä kaksi naista ja yksi vanha mies kasvattavat tuossa kaukaisessa maassa hedelmiä ja poimivat ne ruoakseen huomatessaan niiden olevan kypsiä tai jo itsestään puiden alle pudonneita.
Kirjeen jälkikirjoituksessa mainitaan, että sen ovat saaneet samaan aikaan muutamat muutkin henkilöt Iivarin lisäksi. Kirje ei kuitenkaan kerro heistä sen enempää. ”Miksi juuri minä?” Iivari miettii. ”Miksi juuri minä, joka olen näin vähäpätöinen ja maineeton poika tästä pikkukylästä?” Hetken hän epäilee, onko tämä edes totta vaiko vain valhetta, huijausta tai unta. Kirje on kuitenkin niin totta kuin olla voi. Yhtä totta kuin se, että hänen nimensä on Iivari ja että hän istuu juuri nyt majassaan kirje kädessään. Ja vähitellen hänessä herää seikkailunhalu, kaipaus uuteen ja tutkimattomaan, johonkin sellaiseen, josta hän ei tähän saakka mitään ollut tiennyt. Se on aivan uusi tunne hänelle, uusi puoli hänessä, ja hänestä tuntuu siltä kuin hän ei olisi oikein oma itsensä. Tuo tunne kuitenkin houkuttelee häntä ja vetää puoleensa siinä määrin, ettei hän pysty sitä vastustamaan, sillä se on ihmeellisen ihana, suuri tunne.
Mietteissään hän taittelee kirjeen, laittaa sen takaisin kuoreen ja päättää viettää tulevan yön majassaan. Ja siinä selällään, kuunnellen sateen rummutusta kattoa vasten, hän alkaa haaveilla tulevasta, toisenlaisesta elämästä, joka häntä tuossa kaukaisessa maassa odottaa.
SUODATA
