Minun nimeni on Madison. Seison rannalla. On pimeää, vain majakan valo näkyy himmeänä. Lähden kulkemaan kohti merta. Kun katson taakseni, näen kylän tai pienen kaupungin. Olin kävellyt sen halki edellisenä päivänä ja kohdannut mielenkiintoisia ihmisiä, mutta suurin osa kohtaamisista oli pyyhkiytynyt pois muististani. Astun veteen. Se on tummaa, on ilta tai yö. Antaudun aaltojen vietäväksi selälläni kelluen. Korkealla aallonharjalla tunnen olevani kuin aavelaivassa, jonka joku on kerran nähnyt, mutta vain harvat ovat pystyneet uskomaan häntä. Tuulen hieman tyynnyttyä katson sisälle laivaan. Siellä ei ole ketään, tai siltä minusta ainakin aluksi tuntuu. Silmäni tottuvat laivan hämäryyteen, ja majakkakin on tullut lähemmäksi. Laskeudun lyhyitä tikapuita kannelle. Meri velloo puolelta toiselle ja vettä on myös kannella. Minulle tulee kylmä, mutta päätän olosuhteiden pakosta olla välittämättä siitä, enhän joka tapauksessa voisi löytää täältä mitään lämmintä päällepantavaa. Puhaltelen lämpöä sormiini, jotka kellumiseni aikana ovat jossain määrin kohmettuneet. Sitten menen kannen alle.
Tulen huoneeseen, jossa ei ole lainkaan huonekaluja lukuun ottamatta seinän vierellä olevaa kapeaa pöytää. Löydän oven toiseen huoneeseen, joka on huomattavasti ensimmäistä tilavampi. Huone on sisustettu viihtyisän antiikkisesti vaalean eri sävyin. Siellä on sijattu vuode, jonka nähdessäni alan tuntea väsymystä. Nostan päiväpeiton syrjään ja asetun vuoteeseen makaamaan. Juuri kun olen nukahtamaisillani, tunnen, että jostain käy ilmavirta. Kohottaudun istualleni ja havaitsen, että sänkyni takana on musta, lattiasta kattoon ulottuva massiivinen verho, kuin esirippu, joka liikkuu ilmavirrassa. Uteliaisuuteni herää ja nousen ylös. Raotan verhoa. Sen takana on lasiseinäinen huone, joka hehkuu vaaleanpunaista valoa. Se näyttää jonkinlaiselta kaupalta tai liikkeeltä, mutta sisällä ei näytä olevan mitään ostettavaa. Vedän huoneeseen vievän raskaan oven auki, ja samalla havaitsen myyntipöydän luona hahmon. Menen lähemmäksi. Hahmo osoittautuu iäkkääksi mieheksi, jolla on toisen silmän päällä musta lappu. Aivan kuin merirosvolla, ajattelen. Tajuan hänen huomanneen minut. Ennen kuin ehdin keksiä, mitä seuraavaksi tekisin, mies ojentaa kätensä. Hetken rohkeudesta tartun siihen. Hänen puhuessaan minulle jotain tunnen, kuinka sanat sulavat ympärilläni olevaan todellisuuteen, ja sitten olenkin jossain muualla.
Tulen tajuihini merenrannalla. Se on sama ranta, jolla olin yöllä kuljeskellut, vaikka tuskin tunnistan sitä siksi, niin erinäköinen se on nyt. Ranta on täynnä huvialuksia, joiden kansilla ihmiset ruokailevat, seurustelevat ja ottavat aurinkoa. Näkymä on hauras ja transparentti, kuin seinälle kevyesti kiinnitetty ohut paperi. Tiedän, ettei se kestä enää kauan, vaan katoaa. Pystyn jo erottamaan seuraavan unen näyttämön, joka muotoutuu vähitellen. Se on aamu maaseudulla, todellisessa idyllissä.
Madison katseli autereista peltoa. Hän oli juuri keskustellut jonkun kanssa. Jonkun sellaisen, josta hän ei pitänyt, mutta jota hän ei voinut välttää kohtaamasta aika ajoin. Toisaalta, hän ajatteli itsekseen, tähän kiusalliseen henkilöön törmääminen silloin tällöin toimi erinomaisena henkisenä harjoituksena lujittaen hänen luonnettaan ja vahvistaen itsetuntoa. Todellakin, hän aikoi selviytyä voittajana. Näin päättäen hän harjasi hampaansa, käveli olohuoneeseen ja sulki kaihtimet. Hän tunsi tarvitsevansa aikaa ainoastaan itselleen. Tai oikeastaan sille puolelle hänestä, joka ei sietänyt ihmisten seuraa. Niinpä hän menee vuoteeseen ja nukahtaa. Hän toivoo näkevänsä kaunista unta, mutta herää pettyneenä muistamatta, missä hän sillä kertaa oli unessa vieraillut. Keitettyään teetä hän lähtee reippaalle kävelylle. Syksyn keltaiset, punertavat, oranssit ja jo ruskeiksi muuttuneet hauraat lehdet putoilevat märkään asfalttiin hänen ympärillään. Aurinkoa ei näy. Hän kääntyy tutuksi käyneelle lenkkipolulle. Hän tavoittaa perheen, nuoren äidin ja isän, joiden lapsi on lastenvaunuissa ja toinen, lämpimiin vaatteisiin puettu pieni tyttö, kävelee vanhempiensa vierellä. Hänen isänsä pitelee hihnassa labradorinnoutajaa. Maasto on hieman kumpuilevaa, ja tiheä kuusimetsikkö reunustaa kävelyreittiä. Oravia vilistää polun yli, ja säikähtänyt jänis ponnahtaa esiin kiven takaa.
Madisonin palatessa kotiinsa pimeä on laskeutunut ja katuvalot ovat syttyneet. Hän astuu sisään ja kävelee huoneen poikki ikkunan eteen. Kaihtimet ovat kiinni hänen päiväuniensa jäljiltä, ja hän avaa ne hetkeksi. Pihalla ei näy ketään, ainoastaan yksi henkilöauto on pysäköity ulko-oven eteen. Suljettuaan kaihtimet uudestaan ja sytytettyään valot hän vie kosteat ulkovaatteensa kylpyhuoneeseen kuivumaan. Niistä valuu vettä, sillä sade oli yllättänyt hänet lenkillä. Kengät litisevät, vesi on päässyt niistä läpi ja kastellut sukat. Hän istuutuu sohvalle ja katselee taulua vastapäisellä seinällä. Sitten hän laittaa rauhallista musiikkia soimaan. Kohta on taas aika, hän tuumii. Kohta hän menisi nukkumaan, ja kenties yö olisi niin pitkä, että hänelle jäisi kosolti aikaa seilata uniensa merellä ennen aamunkoittoa. Ja tuona yönä hän sukeltaa johonkin mustaakin mustempaan.
E istuu kirjoituspöytänsä ääressä ja lukee nopeassa tahdissa kirjaa. Hän tekee niin, vaikka tietääkin, ettei saisi tehdä sitä keskellä työpäivää. Hän muisti jättäneensä kirjan kesken edellisenä päivänä, ja aivan kuin huomaamatta tylsät työpaperit siirtyivät sivuun antaakseen tilaa jollekin jännittävämmälle: kirjalle. Hänen katsahtaessaan hätäisesti ikkunasta ulos hän huomaa, että taivas on vetäytynyt pilveen. Vielä aamulla hänen aloitellessaan töitään auringonvalo läpäisi alkusyksyisen maiseman. Hän huokaisee, huomaa kahvikuppinsa tyhjäksi ja lähtee aulaan noutamaan automaatista lisää kuumaa piristettä. Käveltyään muutaman metrin käytävällä hän kuulee takaansa lähestyviä askelia. Ehtimättä kääntyä ympäri hän tuntee, kuinka joku tarttuu hänen käsivarteensa. Hän tuntee ohuen pukunsa läpi karkean kankaan, kuulee raskaan hengityksen ja haistaa pökerryttävän voimakkaan hajuveden tuoksun. Sitten hän näkee miehen kasvot. Tai tarkemmin sanottuna vain osan niistä. Muukalaisen kasvoilla on tämän silmät peittävä keltamusta naamio, joskin hän pystyy näkemään naamioon puhkaistujen aukkojen ansiosta. Mies katsoo E:tä tiiviisti. Mitä hän oikein mahtaa minusta haluta, E pohtii.
”Voinko vaihtaa kanssanne pari sanaa?” mies kysyy pälyillen samalla rauhattomasti ympärilleen.
Hän selvästi ymmärtää, ettei kuulu tänne, E ajattelee. Hän ei nimittäin muista koskaan aikaisemmin nähneensä miestä työpaikallaan. Tämä vaikuttaa siltä kuin olisi naamiaisista tulossa tai sellaisiin menossa.
”Mikä ettei”, E vastaa, koska uteliaana luonteena hän tahtoo selvittää, mikä tämä tuntematon on miehiään.
”Minulla on teille viesti”, mies aloittaa melkein kuiskaten. ”Haluatteko kuulla sen?”
E on yllättynyt. Hän muistaa lukemansa kirjan. Se oli jäänyt häneltä kohtaan, jossa tuntematon mies tahtoo välittää sankarittarelle viestin, joskin puitteet ovat erilaiset kuin hänen työpaikkansa. Hän ei sano mitään, mutta nyökkää myöntymisen merkiksi. Hänen katseensa tarkastelee miehen kasvoja ja tämän naamiota yrittäen arvailla, millainen persoona sen taakse on piiloutunut.
”Selvä”, mies sanoo. Hän kohentaa asentoaan tuolissa. ”Kerron teille. Olen tulossa kaukaisesta paikasta, joka siitä huolimatta on lähempänä kuin osaatte kuvitellakaan.”
Mies pitää tauon ja E:stä näyttää siltä kuin hänen katseensa naamion takana olisi anova ja huolestunut.
”Mennäkseni suoraan asiaan, minulla on teille tehtävä. Tunnetteko tämän henkilön?”
Mies on vetänyt takkinsa taskusta valokuvan ja näyttää sitä nyt E:lle. E katsoo kuvaa. Se näyttää hänestä varsin tuoreelta, enintään muutamia viikkoja sitten kehitetyltä. Ensin hän aikoo vastata kieltävästi, mutta sitten yksityiskohta kuvassa kiinnittää hänen huomionsa, nimittäin kuvan tausta. Missä hän onkaan nähnyt sen? Milloin hän itse oli ollut tuossa samassa paikassa?
Hymynhäive valaisee naamiomiehen kasvot hänen nähdessään E:n ilmeen. E päättää siis olla leikissä mukana, joten hän vastaa tuntevansa, joskaan ei henkilökohtaisesti, mikä onkin aivan totta.
”Hyvä”, mies sanoo. ”Viestini ja samalla tehtäväni teille on, että teidän tulisi etsiä kuvan henkilö käsiinne ja tuoda hänet takaisin. Hän nimittäin on, sanoisinko, että pahasti eksynyt. Pulassa. Mikäli tunnette hänet niin kuin myönsitte, teille ei pitäisi olla vaikeaa löytää häntä. Ja nyt minun on mentävä.”
Mies nousee. Hän ojentaa valokuvan E:lle ja harppoo käytävän päähän kadoten alempiin kerroksiin vieviin portaisiin. E on typertynyt. Miehen hajuveden tuoksu on pysähtynyt ilmaan hänen tuolinsa kohdalle. Juuri kun hän aikoo kysyä itseltään, mihin hän oikein olikaan lupautunut, hänen työtoverinsa kävelee ohitse ja katsoo häntä kysyvän näköisenä.
”Näytät puusta pudonneelta. Tai marsilaiselta, joka on saapunut vieraalle planeetalle.”
”Niin tavallaan olenkin”, E sanoo totisena, laittaa valokuvan taskuunsa ja palaa työhuoneeseensa.
Madison. Hänen nimensä on Madison. Kirja kertoi hänestä. Hän on pulassa, ja E on kutsuttu hakemaan hänet takaisin. Ehtisikö hän ajoissa? E pukeutuu verkkareihin ja rientää lenkkipolulle. Siellä Madison yleensä liikuskeli. E kulkee polun alusta loppuun. Ei Madisonia. Hän melkein juoksee paikkaan, jossa hän arvelee Madisonin asuvan. Piipusta nousee savu ja tiiliseinän viereen on haravoitu lehtiä kasoiksi. Pihakeinussa istuu Madison, joka on syventynyt kirjaan. E kiiruhtaa hänen pihalleen aukeavan portin taakse ja heilauttaa kättään. Madison nostaa katseensa kirjasta ja hymyilee lähestulkoon huomaamattomasti: tässä hän on, kaikki hyvin.
Seuraavana päivänä kaksi ystävystä keskustelevat kahvikupin äärellä:
”Tiesitkö, että joku on kuollut?”
”Todellako?”
”Kyllä, mutta se tapahtui vain kirjassa. Tosielämässä hän on yhä täällä keskuudessamme.”
SUODATA
