Keltaröyhelöinen puku riippuu vaatekaapissa. Se on unohtunut sinne joskus, kauan aikaa sitten. Keittiönpöydällä on mukillinen hieman kitkerää valmista pikakahvia. Aamuaurinko on pehmeän kullankeltainen kaihtimien takana. Juuri tässä aamussa on jotain, ja hän tuntee sen. Hän tietää sen. Hänellä on vielä silmissään edellisen illan sumua, mutta se tulee haihtumaan nopeasti. Coco avaa television tapojensa vastaisesti. Hän haluaa nähdä uutistenlukijan kasvot ja kuulla tämän äänen. Coco naulitsee katseensa ruutuun. Tällä kertaa äänessä on valkopaitainen hyvin nuori nainen. Katsellessaan toisella silmällä lähetystä Coco sekoittaa itselleen juomaa. Hänen tyypillinen aamujuomansa kahvin lisäksi. Siihen kuuluu sitruunamehua, ripaus ruskeaa sokeria, kuivattua inkivääriä, puolikas mustunutta banaania (sellaisina ne ovat parhaimmillaan) ja huoneenlämpöistä soijamaitoa. Coco heittää ainekset blenderiin, kääntää kannen kiinni ja painaa nappia. Juoma on valmis muutamassa sekunnissa. Uutisissa kerrotaan tapahtumista, jotka Coco enimmäkseen ohittaa. Vaikka hän kuuntelee, hänen ajatuksensa ovat muualla. Hän ottaa kulauksen kahvia ja juo cocktailinsa huomaamattaan melkein pohjanmaan kautta. Uutistenlukijan ääni muuttuu miellyttävän tasaiseksi taustaääneksi hänen ajatuksilleen. Mitä edellisenä iltana oikein tapahtuikaan?
Hän oli lähtenyt ulos mielessään päämääränsä, erään hänen puolittain tuntemansa henkilön kohtaaminen. Kulkiessaan ripein askelin ihmisvilinässä ja värikkäiden valojen miltei sokaisevassa loisteessa autojen kaahatessa ohitse, iltaansa viettämään menossa olevien kovaäänisessä puheessa ja naurussa hän oli kerrannut eri vaiheita mielessään: mitä hän sanoisi ja millaisella äänenpainolla, kuinka toimisi, jos tilanne kävisi hankalaksi ja jokin odottamaton seikka uhkaisi minimoida hänen mahdollisuutensa onnistua ja huonoimmassa tapauksessa sabotoida koko työn. Jostain oli ilmestynyt hänen eteensä peili, josta hän oli tarkastanut meikkinsä moitteettomuuden, pukunsa rypyttömyyden ja kiharoittensa kunnon. Kaikki kieli siitä, että hän onnistuisi. Coco oli sopinut yksityiskohdista toimeksiantajansa kanssa. Kohdehenkilöä tuli lähestyä rauhallisesti niin, ettei tämä pelästyisi heti alkuun. Sitten hänet tuli johdatella niin sanotusti väljemmille vesille pois silminnäkijöiden katseiden alta. Seuraavaksi hänelle tuli esittää kysymyksiä yksi toisensa perään kiihtyvässä tahdissa kunnes kohteen pää olisi riittävän pyörällä. Tämän jälkeen olisi vuorossa enää loppunäytös, jonka aikana kohdehenkilö johdatettaisiin kaupungin korkeimmalle kaarisillalle, tarjottaisiin tälle huikka ja tuupattaisiin alas.
Coco hengittää syvään ja palauttaa näin retrospektiiviset ajatuksensa kuluvan aamun todellisuuteen. Hän oli toiminut täsmälleen niin kuin oli sovittu. Hän oli myös vastaanottanut palkkionsa välittömästi työnsä jälkeen mustahuppuiselta mieheltä, joka oli kurvannut sillalle moottoripyörällä. Kaikki oli siis mennyt nappiin. Coco sulkee television ja juo kahvinsa loppuun. Tänään hän voisi ottaa rennosti, järjestellä poukkoilevia ajatuksiaan ja alkaa pikkuhiljaa valmistautua uuteen työtehtäväänsä. Vaikka asiat näyttivätkin olevan rauhallisella tolalla, ne saattoivat olla sitä vain näennäisesti. Aina piti olla valppaana ja varuillaan, etenkin loppuunvietyä tehtävää seuraavana päivänä. Coco oli opetellut tietoista rauhallisuutta ja mielenhallintaa, mutta siitä huolimatta hänen sydämensä löi kiivaammin, jos hän sattui kuulemaan tai näkemään jotain, mikä saattaisi viitata siihen, että hänen jäljilleen oli päästy. Coco ymmärsi, että tämä päivä hänen oli hyvä pysytellä mahdollisimman vähäeleisenä ja mieluiten näkymättömänä.
”Tästä minä aloitan maailmani luomisen”, oli Coco eräänä iltana joskus lähimenneisyydessään päättänyt. Se oli ollut sateinen, myrskyinen syysilta. Taivaalla kerääntyneet tummat pilvet olivat heijastelleet Cocon senhetkistä mielentilaa erinomaisesti. Hän oli lähtenyt kävelylle, kulkenut ohitse ostoskeskusten kaupungista poispäin. Saavuttuaan paikkaan, jossa hän ei muistanut ennen käyneensä, hän oli pysähtynyt tarkkailemaan ympäristöään. Kaikki oli ollut kuin paikalleen seisahtanutta: ihmiset näyttivät liikkuvan vain silloin kun hän tahtoi, pilvet olivat jähmettyneet taivaalle eikä sade ollut vieläkään alkanut. Linnut olivat istuneet puissa laulamatta, kuin odottaen jotain. Tuona hetkenä Coco oli tuntenut riemukasta hallinnantunnetta. Hän oli se, joka piteli kaikkia lankoja käsissään. Maailma hänen ympärillään oli marionetinkaltainen, se liikkui ja pysähtyi, toimi ja lakkasi toimimasta hänen tahtonsa mukaan. Silloin hän oli kääntynyt, palannut yksinäiseltä retkeltään hiljaiseen kotiinsa ja mennyt tarmoa ja toiveikkuutta uhkuen nukkumaan. Seuraavana aamupäivänä hän oli kävellyt lähimmälle kirpputorille ja tehnyt ostoksia, joita hän tarvitsisi suorittaakseen muodonmuutoksensa. Röyhelöhameita, jotka toivat mieleen Pariisin Punaisen Myllyn menneiden aikojen tanssijattaret, burleskimaisia hansikkaita ja korsetteja, kiiltäväpintaisia korkokantakenkiä, parit aurinkolasit, lompakoita, pitkä ja väljä räikeänpunainen takki, erimallisia hattuja, huiveja ja valtavankokoinen sateenvarjo. Hänen kierroksensa oli jatkunut keskustan antikvariaattiin, josta hänen mukaansa oli lähtenyt erinäisiä psykologisia tutkielmia ja syvälle luotaavia filosofisia esseitä. Hän oli katsonut tarvitsevansa myös paria runokirjaa sekä erään tunnetun eksistentialistin klassikoksi nousseen teoksen. Kotiinsa päästyään hän oli levittänyt ostoksensa ympärilleen. Ilo oli vallannut hänet: tästä voisi tulla jotain.
Hänen optimisminsa oli osunut oikeaan. Vaikka hän ei tuntenutkaan ”oikeita tyyppejä”, hän oli onnistunut luomaan oman Internet-sivustonsa, jonne olivat lyhyessä ajassa löytäneet tiensä he, joita hänen tarjoamansa palvelut kiinnostivat. Hän lupasi esittelytekstissään ”hurmata nokkelimmankin herrasmiehen”. Hurmata ja sitten – huumata. Ja sillä aikaa kun tuo hänen kauneudestaan lumoutunut pahaa-aavistamaton oli tiedottomassa tilassa, Coco keräsi tämän arvoesineet ja toimitti ne henkilölle, joka oli hänet palkannut. Toki hän sai tästä melkoisen summan itselleen, mikä mahdollisti sen, että hän saattoi ostaa uutta rekvisiittaa ja elää hieman leveämmin.
Ideansa menestymisen myötä Coco kehittyi entistä taitavammaksi, viehätysvoimaisemmaksi ja nopeammaksi. Välistä – jos sellaisesta oli sovittu – hän lupasi asiakkaalleen jopa huumaamansa miehen vaatteet. Näin tuolle onnettomalle ei jäänyt yhtään mitään, ja hän joutui pitkän aikaa selittelemään niin hänet löytäneille henkilöille kuin läheisilleenkin häpeällistä tilaansa. Cocoa taas ei kukaan osannut epäillä. Itse asiassa kukaan ei edes yleensäkään muistanut tai pannut merkille hänen olemassaoloaan. Tai jos niin tapahtuikin, kaikki olivat tavallisesti yhtä mieltä siitä, että hän oli kunnon tyttö ja kunnon kansalainen, siitä ei ollut epäilystäkään. Vähitellen kuitenkin Coco, joka oli luonnostaan seikkailuhenkinen ja kaipasi jatkuvasti jotain uutta, alkoi menettää mielenkiintoaan toimenkuvaansa ja senhetkistä olotilaansa kohtaan. Hän alkoi odottaa, että jotain yllättävää tapahtuisi, jotain sellaista kuin hyvissä tarinoissa, joissa juonenkäänteet seurasivat toisiaan ja pitivät lukijaa otteessaan aina viimeiselle riville saakka. Coco siis oli jo liian tottunut entiseen.
Sitten todella tapahtui jotain. Jotkut olisivat saattaneet uskoa sen sattumaksi, jotkut toiset taas ehkä olisivat ajatelleet kohtalon puuttuneen peliin. Ollessaan eräänä päivänä ”vierailulla” rikkaan miehen kotona pukeutuneena kokotille tyypilliseen asuunsa Coco oli saanut ajatuksen nopeuttaa hetkeä, jona hän pääsisi käsiksi kirjahyllyllä odottaviin kalleuksiin. Vaivihkaa ja tottuneen rauhallisesti hän oli ottanut käsilaukustaan tainnutusaineeseen kastetun liinan. Istuskellessaan sitten herrasmiehensä polvella nauraen ja puhuen mukavia hän oli pyytänyt tätä sammuttamaan valot sillä tekaistulla syyllä, että heidän yhteisestä intiimistä hetkestään tulisi siten mahdollisimman täydellinen. Mies oli täyttänyt hänen toiveensa, ja loppu olikin sujunut kuin itsestään. Pimeän suojassa Coco oli painanut liinan miehen kasvoille ja todettuaan tämän olevan tajuton ryhtynyt työhön. Taskulamppunsa valossa hän oli kerännyt laukkunsa täyteen kultakelloja, hopealusikoita, korurasian sisältöineen sekä koriste-esineitä, joissa säihkyivät rubiinit ja safiirit. Hän oli poistunut asunnosta jättäen miehen nojatuoliin olettaen hänen aamuun mennessä heräävän.
Seuraavana aamuna Coco oli ostanut sanomalehden. Selailtuaan sitä tovin hän oli huomannut pikku-uutisen, jossa kerrottiin arvotavaroiden ryöstöstä ja siihen liittyvästä murhasta. Uutinen iski Cocoon kuin salama, ja hän nielaisi vaivalloisesti. ”Ei voi olla totta”, hän ajatteli. Kaikki kuitenkin täsmäsi. Kyseessä oli hänen edellisiltainen miesseuralaisensa. Joka oli siis kuollut. Murhattu. Ja tekijä oli hän, Coco K. Istuttuaan jonkin aikaa puistonpenkillä sanomalehti sylissään Coco oli lähtenyt kotiinsa. Loppupäivän hän oli istunut tietokoneen ääressä päivittäen sivujaan. Hän oli päättänyt pysyä tilanteen tasalla. Ilmeisesti hän oli epähuomiossa laittanut liinaan liian paljon nukutusainetta tai vaihtoehtoisesti hänen ostamansa aine oli ollut voimakkaampaa kuin hän oli olettanut. Nyt Coco ei hymyillyt. Hänen kasvonsa eivät paljastaneet mitään hänen naputellessaan uutta sisältöä sivuilleen. Illan tullen hän oli saanut työnsä päätökseen. Niin, ennen hän oli ollut kokotti. Tuona iltana hän ymmärsi, että hänen ammattinimikkeensä oli saanut täydennystä. ”Minä olen Coco”, hän sanoi eteisessä peilikuvalleen. ”Kokotti-murhaaja Coco K.”
Sitten Coco lähtee yöhön. Hän kävelee pitkin pimeitä katuja eikä pelkää. Hän selvittelee ajatuksiaan kunnes ne ovat kristallinkirkkaat. Ja siitä lähtien hän saa työtehtäviä, joiden luonteeseen kuuluu käyttää enemmän ja voimakkaampaa nukutusainetta, minkä jälkeen hän pystyy työskentelemään rauhassa. Coco K tarttuu toisinaan myös itselleen erittäin riskialttiiksi luokittelemiinsa työtarjouksiin. On nimittäin henkilöitä, jotka haluavat yksinkertaisesti tehdä jonkun toisen itselleen vaarattomaksi. He kokevat siis uhkaa, ja heidän toivonsa on Coco. Hän ei kuitenkaan koskaan suostu mihinkään sellaiseen, johon sisältyisi verenvuodatusta. Ei. Hänen periaatteenaan on hoitaa hommat siististi ja ammattitaidolla. Siksipä hän seulookin osan työtarjouksista pois. Hän pystyy tekemään niin, koska hänestä on tullut ammattilainen, jolla on varaa valikoida. Näin Coco, kokotti-murhaaja, etenee urallaan. Hän käyttää edelleen paljastavia asuja, satiininauhoja, pitsisomisteita. Niiden avulla hän saa miehen kuin miehen puolelleen. Hän kokee nyt omistavansa valtaa. Kunnes tulee se päivä, joka ratkaisee kaiken lopullisesti.
Coco on liikkeellä hämärtyvässä illassa. Tänään hänellä on vapaata. Saapuessaan kaupungin halki virtaavan joen ylittävälle suurelle kaarisillalle hän pysähtyy katselemaan auringonlaskua. Äkkiä hänen viereensä ilmestyy mies. Coco ei ollut kuullut hänen askeltensa ääntä: mies oli tullut kuin tyhjästä. Mies katsoo Cocoa suoraan silmiin. Hänen katseensa on kylmä ja vihamielinen hänen kysyessään, pitääkö Coco uimisesta. Coco vastaa enempiä ajattelematta totuudenmukaisesti, ettei hän osaa uida. Silloin mies nostaa Cocon ilmaan ja paiskaa hänet kaiteen yli sillalta alas.
”Hullu nainen”, manailee kostaja poistuessaan paikalta. ”Sekopää.”
Ja kohtalo päättää tällä kertaa niin, että Coco ei ehdi oppia uimaan, vaan auringon painuessa mailleen hänen on jätettävä tämä maailma.
SUODATA
