Kadulla odottaja

Kirjoittaja annesvartstrom
Lukuaika 5 min
15.05.2024

Elämä. Se oli sellaista ennen: rauhallista, leppoisaa, turvattua. Sen tilalle oli astunut levottomuus, halu olla jatkuvassa liikkeessä, halu muuttua.

Pysähdyn ulko-oven kynnykselle. Katson hämärälle kadulle. Hän istuu siellä raskaassa sametilla verhoillussa nojatuolissa ja odottaa. Otan askeleen lähemmäksi. Hän kääntyy katsomaan. Hänen huulensa ovat oranssit; huulipuna on erisävyistä kuin viimeksi tavatessamme. Kuu paistaa kirkkaana vastapäisen rakennuksen yllä. Savupiippu sen vieressä on musta ja kylmä. Minun on tuona hetkenä vaikeaa koota ajatuksiani ja tehdä mitään järkeviä päätöksiä. Tuo englantia osaamaton neiti lukee minua kuin avointa kirjaa. Tahtoisin tarttua häntä käsivarsista ja singota jonnekin kauas pois, niin etten enää näkisi häntä eikä hän pystyisi häiritsemään ajatusteni kulkua ja järkyttämään minua. Hän puhuu ranskaa. Hitaasti ja selvästi, oudolla aksentilla, mutta ymmärrän häntä. Usein en kuitenkaan haluaisi. Miksi ylipäätään olin tutustunut häneen? Vastaus oli, että en ollut pystynyt vastustamaan hänen vetovoimaansa, ja uskoin vahvasti, etten ollut ainoa ansaan jäänyt.

Säpsähdän hereille ajatuksistani, kun kuulen aivan läheltä auton äänen. Se on pakettiauto, ja se pysähtyy hotellin eteen puoliksi valoihin, puoliksi varjoon. Autosta hyppää ulos ketterännäköinen nuorimies. Tarkkailen häntä. Uskon, ettei hän ole vielä nähnyt meistä kumpaakaan, ei sitä jännitettä, joka välillämme vallitsee. Näen, että tuo valloittava ranskatar ottaa käsilaukustaan ovaalinmuotoisen peilin ja lisää hieman huulipunaa. Sitten hän nousee ylös. ”Attendez, monsieur, s’il vous plaît!” hän huudahtaa. Nuorimies kääntyy välittömästi äänen suuntaan. Hän katsoo peräänsä huutanutta naista, ja minusta näyttää siltä, että lumoojatar on taas saamassa uuden ihailijan. Hän hymyilee hieman ja sipsuttaa miehen luo. Kun hän on tätä jo liian lähellä, hän sanoo jotain kuiskaten. Olen varma, että hän näkee minut ovella ja hiljentää siksi ääntään. Hän ei halua minun kuulevan. Huokaisen ja käännän mielenosoituksellisesti selkäni. Astun takaisin hotellin aulaan ja hakeudun kahviautomaatin luo. Painan nappia, ja tuplaespresso alkaa valmistua. Näen ikkunasta miehen nousevan takaisin autoon. Nainen kutsuu häntä uudestaan, ja näen miehen empivän. Hetken kuluttua he kävelevät yhdessä sisään hotelliin ja katoavat hissiin.

Seuraavana aamuna herään puoliavoimesta ikkunasta kuuluvaan ambulanssin ääneen. Kuulen sen pysähtyvän aivan lähelle, ja olen nopeasti hereillä. Nousen ylös ja menen ikkunan luo. Parahiksi näen, kun hotellista kannetaan paareilla jotakuta ambulanssiin. Tunnistan hänet heti. Miksi, voi, miksi hän ei malttanut pysytellä poissa lähettyviltäsi? Noin kaunis poika. Ja noin hänelle oli käynyt. Kadulla odottaja ei ollut vaaraton tuttavuus, sen olin jo oppinut. Mutta en halunnut juuri tuolloin muistella sitä, mitä hän oli minulle tehnyt. Vietettyäni tuossa hieman kaupungin keskustasta syrjemmällä sijaitsevassa huokeassa hotellissa jo kohta kuukauden olin saanut nähdä ja todistaa kaikenmoista. Olin varsin vastahakoinen silminnäkijä. Mieluummin olisin halunnut pysytellä erossa kaikesta vaikeuksiin viittaavasta. Mutta kuinka olisin voinut tietää etukäteen? Tahtomattani palaan tuon kohtalokkaan illan tapahtumiin. Näin se meni:

Oli alkukesä, ja olin juuri saapunut uuteen maahan. Ajoin tilaustaksilla keskustaan ja kävelin sieltä tänne missä nyt olen odottamaan huoneeni vapautumista. Odotellessani istuin ensimmäisen kerroksen aulassa lukemassa sanomalehtiä ja juomassa kahvia. Minua väsytti. Lentomatka oli tuntunut yllättävän pitkältä. Olin kuitenkin toiveikkaalla ja iloisella mielellä: lähitulevaisuus näytti valoisalta. Sitten näin hänet. Hän käveli varmoin askelin liukuovista sisään. Häkellyin ja olin pudottaa kahvia puolillaan olevan pahvimukini nähdessäni, että hän tuli suoraan minua kohti. Se oli ensitapaamisemme. Hän sanoi ranskaksi jotain, mistä en ymmärtänyt sanaakaan, joten pudistin päätäni nolona hymyillen. Kuin napin painalluksesta hän vaihtoi englantiin: olimme löytäneet yhteisen kielen, sekä kirjaimellisesti että kuvaannollisesti. Kaikki tapahtui nopeasti. Hän kertoi majailleensa hotellissa jo muutaman päivän, ja suorasukaisesti pyysi minua käymään huoneessaan. En aivan ymmärtänyt, mistä oli kyse tai mitä hän halusi. Olin kuitenkin riittävän utelias lähteäkseni hänen mukaansa. Menimme hissiin, ja hän painoi yhdeksännen kerroksen nappia. Hississä oli meidän lisäksemme muitakin, ja he katsoivat naista epäilevä ja torjuva ilme kasvoillaan. Huomasin sen, mutta en jaksanut välittää.

Menimme siis hänen huoneeseensa. Se oli siistissä kunnossa lukuun ottamatta sängyllä, pöydillä ja tuoleilla sikin sokin lojuvia vaatekappaleita. Hän kyykistyi minibaarin eteen ja tarjoutui ostamaan minulle juoman. Suostuin mielihyvin. Väsymykseni syveni nopeaa tahtia huolimatta aulassa juomastani kahvista. Tyhjennettyäni lasillisen tunsin olevani yhä vahvemmin tokkurassa, ja minun oli pakko istuutua sängynlaidalle. Hän näytti hyväksyvän sen, sillä näköpiirini nopeasti sumentuessa pystyin vielä erottamaan hänen viehättävän hymynsä. Sitten pimeni.

Päätäni jomotti ankarasti. Olin hereillä – mutta missä? Näin katonrajassa pienen ikkunan, josta kajasti valoa. Vääntäydyin istumaan ja katselin ympärilleni. Yritin muistaa viime tuntien tapahtumia, mutta siitä ei tullut mitään. Sitten ajattelin, että olinpa missä tahansa, halusin päästä ulos ja valoon. Nousin seisomaan. Huoneen nurkassa oli kapea ovi. En tiennyt, minne se johtaisi. Kokeilin ovea. Se avautui äänettömästi ulospäin. Näin suoraan edessäni sinisen taivaan ja korkealla kaartelevat linnut. Pääni alkoi selvitä, ja tajusin, että seisoin parvekkeella. Hetkessä ymmärsin, että sitä kautta en ainakaan pääsisi ulos, koska pudotusta oli melkoisesti. Vähitellen aloin muistaa, missä olin ja mitä mahdollisesti oli tapahtunut. Aikoessani palata huoneeseen, jossa olin herännyt etsimään toista ulospääsytietä, kuulin kolauksen. Käännähdin ympäri. Ovi takanani oli lyöty lukkoon. Manaillen mielessäni ymmärsin, että minut oli vangittu parvekkeelle. Ja syynkin jo arvasin.

Tämä nainen halusi minulta varmuuden siitä, etten kertoisi hänestä ja hänen puuhistaan yhdellekään hotellivieraalle tai muullekaan ”ulkopuoliselle”, niin kuin hän heitä nimitti. Ymmärsin täydellisesti, miksi. Nimittäin juomat, joita hän huoneessaan sekoitteli, olisivat välittömästi tuoneet hänelle noidan maineen, mitä hän ei missään tapauksessa toivonut. Yhtä niistä hän oli testannut minuun juomaani sekoitettuna. Nainen kertoi, että jotkut hänen ”liikekumppaneistaan”, keitä hän sitten sillä tarkoittikin, halusivat hänen kehittelevän juomia, joiden avulla niitä nauttivien henkilöiden mieli saataisiin suunnattua niin sanotusti toisiin ulottuvuuksiin. Olin siis päässyt, tai paremminkin joutunut, koehenkilöksi. Ymmärsin hyvin naisen touhujen kyseenalaisuuden: pahimmillaan häntä olisi saatettu syyttää huumekaupasta, mistä seuraukset ja rangaistukset olivat etenkin tässä maassa erittäin kovat. Vapauteni saavuttaakseni suostuin, vaikkakin varsin pitkin hampain. Enhän tahtonut jäädä pitemmäksi aikaa yhdeksännen kerroksen parvekkeelle, niin upeat kuin maisemat sieltä katsottuna olivatkin. Päättelin silloin myös, että nainen oli kiristänyt vaitiololupauksen useilta muiltakin hotellivierailta. Nainen teroitti minulle, että jos ”laulaisin”, minua odottaisivat kostotoimenpiteet hänen ”liikekumppaneidensa” taholta.

Niinpä niin, katsellessani nyt kuinka poikaa kannetaan ambulanssiin, alan aavistaa selvemmin, mistä on kysymys. Nainen oli mitä todennäköisimmin johdatellut pojan huoneeseensa saman kaavan mukaan kuin minutkin. Toinnuttuaan drinkkinsä vaikutuksesta poika oli uhkauksista huolimatta ilmoittanut naisesta viranomaisille, mistä naisen ”liikekumppanit” olivat saaneet syyn mukiloida häntä.

Huokaan ja juon kahvini loppuun. Sellaista se saa aikaan, liiallinen uteliaisuus ja varomattomuus. Onneksi jo seuraavana päivänä kirjautuisin ulos hotellista ja jättäisin sen uumenissa pyörivän hullunmyllyn taakseni. Katson ulos kadulle. Samettinojatuoli on tyhjä. Katsoessani hetken päästä uudestaan voin nähdä jonkun istuvan siinä. Ehkä se on hän, ehkä joku muu. Vai mahdanko vain kuvitella kaiken? En välitä tietää, vaan astun hissiin mennäkseni huoneeseeni pakkaamaan.

annesvartstrom

Kirjoittajan muita novelleja

Rakkauskirje Varsovalle

Viimeistellyt kasvot

SUODATA SUODATA