Kaupungissa asuu kapinoitsijoita ja oikeita rikollisia. Tehdään salaliittoja, petetään, juonitellaan -ja lopulta paljastutaan. On myös oikeita sankareita. Sankari voi omaksua monenlaisia rooleja. Samoin näytelmän konna. Kasvot voivat pettää. Ne voivat pettää ikuisesti. Joku löytää itsensä, joku toinen etsii etsimistään. Joku riisuu naamionsa, joku toinen peittää sillä kasvonsa.
Näen edessäni teatterin. Näyttelijäjoukko harjoittelee roolejaan seuraavaksi esitettävää näytelmää varten. Joku heistä -tai joku ulkopuolinen- kuitenkin huijaa tai puuttuu asiaan. Kohta yksi näyttelijöistä poistuu hetkeksi. Pian hän palaa juosten huolestunut ilme kasvoillaan kertomaan toisille, että hyllyssä ollut kansio, jossa säilytettiin heidän näytelmänsä vuorosanoja, on kadonnut. Niin alkaa suuri etsintä. Kaksi näyttelijää lähtevät etsimään syyllistä. He menevät teatteria vastapäätä sijaitsevaan asusteliikkeeseen, sillä he epäilevät varkaan liikkuvan valeasussa. Heidän aikomuksenaan on selvittää, millaiset vaatteet tämä on valinnut voidakseen näin päästä hänen jäljilleen. Toinen näyttelijöistä sanoo, että yksi esillä oleva vaate, sinapinkeltainen, näyttää tyylikkäältä ja samalla huomaamattomalta. Se päällään kansion anastaja voisi hyvinkin helposti sulautua väkijoukkoon.
Näin näytelmän vuorosanat katoavat, ja niiden katoamisen myötä näytelmästä tulee yhä enemmän osa elämää. Tai toisinpäin.
Tämän minulle kertoi eräs maankiertäjä, jonka kanssa tulin kerran istuneeksi iltaa hänen kotikaupunkinsa suurimmassa kestikievarissa. Siitä puheemme sitten jatkuivat ja kääntyivät pohtimaan laajemmin, millaisia kauaskantoisia seuraamuksia tuolla edellä kerrotulla saattaisi olla. Pohdintamme eteni tähän tapaan: Jos siis on olemassa kansio, jossa on jokaisen vuorosanat, ehkä mahdollisesti sanat, jotka kunkin on elämänsä aikana lausuttava, mitä tapahtuu, jos kansio varastetaan ja sanat sekoittuvat tosielämään? Voisi olettaa, että ainakin ne näyttelijät, tai paremmin sanottuna elämässä toimivat ihmiset, jotka eivät vielä muista, toisin sanoen eivät ole vielä omaksuneet sanojaan ja roolejaan, voivat toimia vain rajoittuneesti tai vaillinaisesti. Voisi myös kysyä, kenen käsialaa, siis kenen tekemät, vuorosanat ovat. Jumalan? Entä kuka haluaisi varastaa toisten ihmisten sanat? Joku saattaisi tunnistaa tässä jotain itsestään. Ovatko jotkut meistä sanavarkaita siinä merkityksessä, että käyttävät toisinaan toisten ihmisten ilmauksia tai osittain heidän tyyliään? Voisiko sitä ihan yksinkertaisesti kutsua lainaamiseksi tai siteeraamiseksi, sillä emmekö me kaikki tee niin? Missä määrin sanat ovat yhteisiä, jokaisen käytettävissä ilman että kukaan saa varkaan leiman? Mikä oikeastaan on lopulta tosielämää vai onko olemisemme ja toimimisemme täällä vain yhtä suurta näytelmää? Voidaan kysyä, mikä on silloin vastuun rooli. Kuka vastaa kenenkin tekemisistä? Kukin itse omistaan vai onko vastuu vuorosanojen tekijällä? Onko hän Jumala? Mutta jos hän antaa jokaiselle roolin ja tehtävän, eikö siinä tapauksessa jokainen ole omastaan vastuussa? Entä millainen on maailma, jossa tehtävät ja roolit sekoittuvat ja lomittuvat? Vai ovatko asiat niin jo nyt?
Huokaamme molemmat teatraalisesti ja katsomme toisiamme huvittuneina. Tätähän voisi jatkaa vaikka miten pitkälle, ajattelumme syvyyksiin asti. Mihin kaikki lopulta palautuu?
Näen keskustelutoverini etsivän laukustaan jotain. Hänellä on kohta kädessään pieni, valkoinen pilleri, jonka hän heittää suuhunsa ja nielaisee veden kera. ”Päänsärkyyn”, hän vastaa kysyvään ilmeeseeni. Päätämme lopettaa tarinoinnin siltä illalta. Kaikki esitetyt kysymykset, niin ääneen lausutut kuin lausumatta jääneetkin, jäävät leijumaan ilmaan. Ehkä myöhemmin, kohdatessamme jälleen kievarissa, meillä olisi niihin vastausvaihtoehtoja.
Juuri, kun olemme nousemassa pöydästä, toverini tönäisee minua kyynärpäällään. Hän on huomannut ikkunasta jotain. Käännähdän katsomaan. Suojatiellä kävelee, tai paremminkin pyyhältää puolijuoksua joku, joka kantaa jotain raskaannäköistä mukanaan ja vilkuilee vähän väliä ympärilleen. Hänellä on takaa-ajetun katse. Hän on nainen, jolla on sinapinkeltainen asu. Katsomme toverini kanssa toisiamme ja nyökkäämme samanaikaisesti vakavina ja ällistyneinä. Voisiko tuolla henkilöllä olla jotain tekemistä näyttelijöiden kadonneen kansion kanssa? Ymmärrämme, että emme saisi kadottaa naista näköpiiristämme, joten nousemme nopeasti ja kiiruhdamme kohti kievarin ulko-ovea. Mutta ennen kuin ehdimme poistua, nainen tulee yllätykseksemme meitä eteisessä vastaan. Peräännymme takaisin sisään ja palaamme pöytään, sillä emme mistään hinnasta halua menettää jatkoa. Nainen antaa hetkisen hengityksensä tasaantua, kävelee sitten tiskille ja tilaa juoman. Hän pitelee kansiota tiukasti kainalossaan kuin kalleinta omaisuuttaan. Mietimme, kuinka olisi viisainta toimia selvittääksemme naisen aikeet. Uteliaisuutemme kasvaa, kun näemme hänen ryhtyvän avaamaan kantamustaan. Kukaan muu kievarissa ei näytä kiinnittävän häneen huomiota. Näemme hänen ottavan esiin kirjan, painavan, kovakantisen järkäleen. Hän avaa sen jostain keskipaikkeilta ja alkaa lukea. Ääneen. Kievarin asiakkaat kääntävät yksi toisensa jälkeen katseensa äänen suuntaan. Keskitymme kuuntelemaan. Tarina, jota hän meille lukee, kertoo äänensä kadottaneesta naisesta, joka on hän itse. Vasta nyt, lukiessaan elämäkerrallista tekstiään, hän tuntee, että häntä kuunnellaan.
Niinpä niin, elämäkerta, mietin mielessäni. Ja sillä hetkellä kysymykset alkavat löytää vastauksensa. Jos joku kirjoittaa elämäkerran, se on suuri ja arvokas teko. Mutta eikö ole myös niin, että me kaikki tavallaan ”kirjoitamme” itsemme historiaan? Myös he, jotka eivät käytä siihen kirjoitusvälineitä. Heidän lahjansa ilmenee muulla tavoin: Ehkä he säveltävät, maalaavat, tanssivat, korjaavat esineitä tai kunnostavat paikkoja, kuljettavat ihmisiä paikasta toiseen, pitävät puheita, laulavat, soittavat… Tai näyttelevät. Ehkä on myös niin, että olemme kaikki näyttelijöitä, taiteilijoita, oman elämämme taiteilijoita.
Nainen lopettaa. Koko kievari on hetken hiljaa, kuin pidättäen hengitystään. Sitten tunnelma muuttuu, jokainen näyttää rentoutuvan. Ihmiset nousevat pöydistä yksi toisensa jälkeen seisomaan ja alkavat taputtaa. Nainen kääntyy tuolillaan. Hän niiaa ja kumartaa, hän ottaa suosionosoitukset vastaan. Näyttää siltä, että hän on löytänyt vuorosanansa ja samalla rohkeutensa. Hän on tehnyt näytelmästä totta. Kun hän kokoaa kantamuksensa ja poistuu kadulle, annamme hänen mennä.
Jäämme toverini kanssa vielä hetkeksi istumaan. Silloin mieleeni nousee epäilys. Kysyn toveriltani:
”Onko todellakin totta tuo, mitä kerroit näyttelijäryhmästä ja varastetuista vuorosanoista?”
Maankiertäjä katsoo minua. Huomaan oveluuden hänen silmissään, kun hän vastaa:
”Miksi olisin valehdellut?”
Sitten alamme tehdä lähtöä molemminpuolisen hiljaisuuden vallitessa. Eroamme kadulla ja lähdemme kumpikin tahoillemme. Mietin. Mitkä ovat minun elämäni vuorosanat? Enhän vain ollut kadottanut niitä? Olinko kuin näyttelijä, joka ei muistanut rooliaan? Kenties minulla olisi vielä paljon tekemistä ennen ensi-iltaa.
Kävellessäni tihkusateessa torin poikki kotia kohti näen kaupustelijan. Tai ehkä hän onkin ilmaislehtisten jakelija. Tullessani miehen kohdalle hän kääntyy minuun päin, ottaa taskustaan paperin ja työntää sen käteeni. Katson miestä. Hän hymyilee hieman kääntyen toisten ohikulkijoiden puoleen. Päästyäni yltyvältä sateelta suojaan tuuheaoksaisen puun alle otan miehen antaman paperin esiin. Luen siitä dialogia. Hämmästykseni kasvaa yhtä aikaa uteliaisuuteni kanssa lukiessani. Samoin, niin minusta tuntuu, kasvaa myös ymmärrykseni elämästä. Oikeat sanat oikein lausuttuina oikeassa tilanteessa. Nostaessani katseeni paperista huomaan ihmisiä, jotka hekin ovat syventyneet lukemaan omaa paperiaan, miehen heille ojentamaa. Luen oivalluksen heidän kasvoiltaan. Siihen kätkeytyy ilo jostain kauan aikaa kadoksissa olleesta ja tuolla hetkellä uudelleen löydetystä. Ja silloin ymmärrämme, että kun vuorosanat ovat juuri sen ihmisen hallussa, jolle ne kulloinkin kuuluvat, ja tähän liittyy sanojen lainaamisen, ei varastamisen aspekti, kukaan ei koe jääneensä mistään täyteen elämään kuuluvasta osattomaksi. Tällöin vallitsee tasapaino, koska näyttelijöiden kadonneen kansion jokainen sivu vuorosanoineen on löytänyt lausujansa.
SUODATA
