Erilainen maailma

Kirjoittaja annesvartstrom
Lukuaika 4 min
04.05.2023

Kun tulin tänne, en ollut minä, vaan joku muu. Kun sinä tulit tänne, et ollut sinä, vaan joku muu. Kaikki paikallaolijat olivat minulle tuttuja todellisesta elämästä ja eri tilanteista, mutta he olivat täällä ja nyt jollain tavoin eri rooleissa. Luulin tuntevani naisen, jonka näin vilaukselta, ja yritin päästä hänen puheilleen, mutta kun tavoitin hänet ja hän käänsi kasvonsa minuun päin, jouduin pettymään: hänkin oli vain joku muu. Ajattelen jo tulevani hulluksi kaikkien näiden ihmisten keskellä, jotka edustavat minulle menneisyyttäni ollen samalla mukana nykyisyydessä ja – kuka tietää – ehkä myös tulevaisuudessani.

Talo on täynnä juhlaa, ja sen omistaja riemuitsee. Pöytä on katettu, ja kohotamme maljat ystävyydelle, hyvälle terveydelle ja pitkäikäisyydelle. Kristallikruunut säihkyvät korkealla katossa. Yösateiden saapuessa litimärkä laitakaupungin tuhkimo seisoo ulko-oven takana. Hänellä on mukanaan paksu, vanha ja painava kultasivuinen kirja entisajoilta. Se on huolellisesti käsin kirjoitettu, kopioitu. Tutkimme sitä yhdessä, ja hän nostaa sen polvilleen alkaen lukea siitä otteita. Ihmiset vetäytyvät huokaisten nojatuoliensa pehmeyteen ja yksityisyyteen. He kuuntelevat, kukin omasta senhetkisestä mielialastaan ja elämäntilanteestaan käsin. Tarjoilijat kantavat käytetyt lasit ulos salista. Valkoisessa takassa räiskyvä tuli luo varjoja mietteliäisiin kasvoihin. Ne muuttuvat. Lapsi äitinsä sylissä on Pietà. Katseet kääntyvät. Yksi kuuntelijoista kääntää katseensa lukijaan. Tarina kertoo hänestä. Oi, kuinka kauan vielä hänellä on tämä ilta! Tullessaan talon pihaan lumotuilla vaunuilla hän ei tiennyt, mitä odottaa. Hän nosti katseensa kohti talon nimikylttiä, mutta kirjaimet olivat hänelle vieraita, eikä hän näin pystynyt tietämään, mihin oli tullut. Silti melkein jokainen tässä paikassa näytti tuntevan hänet. Hän sai osakseen ystävällisiä hymyjä ja lempeitä katseita, ja vähitellen hän alkoi tuntea olonsa turvalliseksi. Vaikka kaikki hänen ympärillään oli outoa, hän ei enää tuntenut pelkoa, ja seikkailunhalu alkoi hiipiä häneen. Enää hän ei vaivannut päätään sillä, kuinka hän pääsisi aikanaan pois tästä talosta. Kun valot himmennetään ja tanssi alkaa, hän keinuu sattumanvaraisen kavaljeerinsa käsivarsilla. Hän on tämän illan ajan kertomuksen prinsessa. Lukija jatkaa. Vain hetkeksi hän nostaa katseensa ikiaikaisesta kirjasta nähdäkseen tanssijat. Ikkunoiden takana on alkamassa myrsky. Taivas tummenee nopeasti, salamat alkavat välähdellä ja ukkosen kumu täyttää talon ulkopuolisen maailman.

Kesken kaiken ovelta kuuluu koputus. Soittajat sekoavat tahdeissaan ja tanssijat askelissaan. Parit vetäytyvät pois toisistaan säikähtäneen uteliaina. Oliko vielä joku muukalainen astumassa tanssisalin suljettuun yhteisöön? Palvelustyttö juoksee eteiseen katsomaan. Ikkunassa häivähtää tumma viitta. Jotain hopeaista putoaa rappusille. Palvelustytön kädet vapisevat hänen avatessaan ulko-oven lukkoa. Kaikkien vieraiden piti jo olla sisällä, joten tässä täytyy joko olla väärinkäsitys tai joku yrittää tunkeilla paikkaan, johon häntä ei olla kutsuttu. Palvelustyttö katsoo pelokkaana ovenraosta. Oven takana ei ole ketään. Raput ja niitä peittävä sininen, hapsuin koristettu paksu matto ovat hopean peitossa. Tyttö ihastuu ja ojentaa kätensä kohti hopean kimallusta. Hetkenä, jona hänen sormensa koskettavat hopeaa, jotain tapahtuu. Tyttö tuntee nukkuvansa. Hän yrittää avata silmänsä, mutta se on vaikeaa. Silmäripsiensä raosta hän kuitenkin erottaa jotain. Joku ojentaa kättään häntä kohti. Tyttö katselee ihmetellen ympärilleen: mikä paikka tämä on? Eikö hän juuri hetki sitten ollut tutulla ovella mustanpuhuvan taivaan alla, jota tanssisalin kristallikruunuista lähtevä hohde valaisi?

Nuorimies pitelee palvelustytön kättä. Kumpikin heistä vaikuttaa yhtä hämmästyneeltä. Taivas kaartuu valkoisena heidän yllään, ja metsänrajassa on keltasävyisiä puita. Lehmiä kuljeskelee lähistöllä, ja yhdellä niistä on kello kaulassaan. Tyttö kohottautuu kyynärpäidensä varaan ja katsoo nuortamiestä. Hän muistaa tämän jostain. Hän sanoo jotain miehelle, ja tämä puolestaan jotain hänelle. He eivät kuitenkaan ymmärrä toisiaan, sillä kumpikin puhuu eri kieltä.

Tanssisalissa on havaittu palvelustytön katoaminen. Kukaan ei enää halua tanssia, vaan yksi toisensa jälkeen he löytävät tiensä hämärälle pihalle etsimään ja huhuilemaan kadonnutta. Korkokenkäparit tallaavat rappusia, mutta kukaan ei näytä huomaavan hopeaa, joka niitä peittää. He juoksentelevat pimeydessä kunnes sade alkaa niin rajuna, että he huudahdellen palaavat sisälle suojaan.

Tällä välin toisaalla, missä sää on aivan erilainen ja maisema tyynen rauhallinen ja turvallinen, palvelustyttö ja nuorimies kävelevät rinnakkain pitkin metsänreunaa seurailevaa polkua. Heillä on oikein hyvä olla. Ja nyt tyttö muistaa. Hän muistaa tavanneensa tämän nuorenmiehen aivan lapsena. Tyttö oli tuolloin karannut äidiltään niitylle, ja siellä hän oli kohdannut huilua soittelevan paimenen. Paimen ei ollut tytön ilmaantumisesta ollut moksiskaan, vaan jatkanut luritteluaan. Tyttö oli kuunnellut hänen soittoaan tovin, ja juossut sitten kotiin äitinsä luo. Ja todellakin, heidän kuljettuaan jonkin matkaa yhdessä nuorimies ottaa taskustaan huilun. Hän alkaa soittaa, ja tytön valtaa riemu. Sama paimen kuin silloin, sama soitto!

Myrsky on lakannut, ja naiset ja miehet tanssisalissa katselevat ulos ikkunoista. Sade on huuhtonut hopean pois rappusilta, ja näin pyyhkinyt pois viimeisetkin jäljet, jotka olisivat saattaneet johtaa toiset palvelustytön nykyiseen olinpaikkaan. Lukija pitelee vielä vähän aikaa sylissään paksua kirjaa, mutta aavistettuaan, että tarina on saanut onnellisen lopun, sulkee sen ja liittyy muihin, jotka vähitellen siirtyvät jatkamaan huvejaan pihakeinuihin. He nauravat ja iloitsevat ja puhuvat eri kieliä, mikä seikka tekee heidät osittain toisilleen vieraiksi, mutta loppujen lopuksi vain lisää sitä viehätystä, jota he tuntevat nauttiessaan toistensa seurasta.

annesvartstrom

SUODATA SUODATA