Prima Donna – ensimmäinen nainen. Italialaisen oopperan säkenöivä sopraano, katseen vangitsija, koko näyttämön läsnäolollaan täyttävä ilmestys.
Miksi en voi olla sellainen? Mitä taivaanlahjoja minulta jäi syntymässäni saamatta? Jäädessäni ainaiseksi kuorolaiseksi, osaksi haltioitunutta väkijoukkoa, joka kohottaa hiljaa katseensa korokkeelle nostettuun ensilaulajaan, tämän kirkaistessa tyllivuoren uumenista viimeisen, korkean C:n.
Jos kerran jää kuoron vangiksi, jääkö sinne vangiksi ikuisiksi ajoiksi? Jääkö silloin kiinni kuoron muhkeaan kouraan, liian taitavasti puristuksiin, liian salakavalasti sormien hyppysiin?
Kyllä minäkin taivun ja taidan, vibraton ja koloratuurin. Voisin minäkin olla Prima Donna – valovoimainen, valon vangitsija, valon taltuttaja ja kesyttäjä, omaan muotoonsa ja ääriviivoihinsa muovaaja.
Ai.
En ole vai? Miksi?
Mikä taivaanlahja minulta jäi syntymässäni saamatta?
Ei tähti minun kättäni polttaisi. Lupaan sen.
Tarkkaa kuvailua ja kauneutta yksityiskohdista.
SUODATA
