Matkaseuralainen, hän

Juna lipui laiskasti pitkin sateisia raiteita ja ikkunan ulkopuolella levittäytyi harmaa, usvan värittämä maaseutu. Junan alituinen tärinä sai harmaan matkapuhelimen lipumaan yhä lähemmäs pienen pöydän reunaa, josta se tipahti lattialle.

Niko havahtui kolahdukseen, ja suoristautui istumaan penkillä, jolle hän oli torkahtanut. Hän räpytteli silmiään vasten ikkunasta tulvivaa valoa ja katseli ympärilleen pienessä vaunukopissa. Vastapäisellä penkillä makasi Senni, joka näytti olevan syvässä unessa. Hänen rintakehänsä kohoili hitaan hengityksen tahdissa, ja hänen kasvonsa olivat rentoutuneet syvään autuuden ja tiedottomuuden tilaan. Niko kadehti tyttöä, hänen omaa untaan olivat sävyttäneet levottomasti poukkoilevat varjot ja tunne kylmästä, kangistuneesta painosta hänen selässään.

Niko hieroi kasvojaan kovakouraisesti ja nousi penkiltä huomatessaan lattialle tippuneen matkapuhelimen. Hän poimi sen käteensä ja näytölle ilmestyi viesti Rafaelilta, hän kertoi olevansa ravintolavaunussa. Katsahtaen kerran nukkuvaa Senniä, hän astui vaunusta ulos käytävälle, ja mietti, onnistuisiko samaan edes hieman ruokaa alas kurkustaan.

Rafael tuijotti edessään höyryävää kahvia, joka oli lähes yhtä tummaa kuin hänen silmänalusensa. Hän ei huomannut Nikoa, ennen kuin tämä istui pojan eteen pöydän toiselle puolen ja hätkähti nähdessään hänet.

”No, onko se kahvi kertonut sulle vastauksia elämään ja kuolemaan?” Niko kysyi ja risti kätensä pöydälle eteensä.

Rafael hörppäsi kahvia ja irvisti.

”Musta kahvi auttaa mua ajattelemaan paremmin, joten ehkä se jotain mulle kertoo,” hän vastasi tyynesti, ”Nukkuuko Senni vielä? Te olitte molemmat ihan tajut kankaalla, kun mä lähdin parikymmentä minuuttia sitten.”

”Joo, se nukkui kun lähdin. Antaa nukkua niin pitkään kuin haluaa,” Niko katseli käsiään pöydällä, ”Ei meistä kukaan ole liikaa unta ehtinyt saada viime aikoina…”

Rafael ei vastannut mitään, vaan kietoi vain hennosti kätensä lämpimän kupin ympärille.

”Vaikka ei Sennillä pitäisi olla mitään hätää. Se ajautui koko sotkuun tyhmän sattuman kautta.” Niko jatkoi ja raaputti kuivaa ihoa peukalonsa ympärillä.

Rafael nyökkäsi, mutta pysyi edelleen vaiti. Hän otti kulauksen kahvistaan ja tarjosi sitten hörppyä Nikolle, joka pudisti päätään vastaukseksi.

”Mun on pakko syödä jotain,” hän katsahti Rafaelia, ”sunkin olisi hyvä syödä jotain kiinteää.”

Rafael kohautti olkiaan. ”Ei tee mieli mitään.”

”Mä haen meille molemmille nyt jotain, etkä sä saa nousta tästä pöydästä ennen kuin oot syönyt sen verran, että mä oon tyytyväinen.”

”Ok, iskä,” Rafael vastasi kuivasti, ja luki jotain puhelimensa ruudulta, ”ota jotain myös Sennille, se laittoi juuri viestiä ja kyseli missä me ollaan.”

Kun Niko saapui tiskille, mikään ei tosiaan näyttänyt houkuttelevalta. Tai, vika ei ollut varsinaisesti ruoassa, vaan ajatuskin syömisestä sai palan nousemaan hänen kurkkuunsa. Ajattelematta sen enempää, hän päätyi valitsemaan kolme juustosämpylää ja omenatuoremehua. Kun hän saapui takaisin pöytään, Senni oli ilmestynyt paikalle ja istui Rafaelin vieressä tukka hieman sekaisin.

”Ja kun mä olin heräämässä… mä tunsin jonkun silittävän mun päätäni,” Senni kertoi hiljaisella äänellä, ”mutta te ette olleet siellä.”

”Mistä te puhutte?” Niko kysyi ja asetti tuomansa eväät kahden muun eteen pöydälle.

Rafael vilkaisi Nikoa. Hänen kasvoillaan oli ilme, jota oli vaikea tulkita. Poika kosketti Sennin olkapäätä rauhoittavasti ja Senni katsoi Nikoa väsynein silmin.

”Mä luulen… että Paul oli mun kanssa siellä vaunussa. Tai siis, niinhän se onkin– mutta mä luulen, että se istui mun vieressä sillä penkillä.” Senni jatkoi.

Pöydässä oli hetken hiljaista, kukaan ei tuntunut tietävän mitä sanoa. Rafael köhäisi kurkkuaan.
”Sanoiko se sulle jotain?”

Senni mietti hetken, purren alahuultaan, ja pudisti sitten päätään. ”En mä usko, mä vain aistin sen läsnäolon. Se ei kuitenkaan tuntunut surulliselta, enemmänkin… tuntui, että se yritti lohduttaa mua.”

”Sua se ehkä lohduttaisi…” Niko mumisi ja kiersi yhden omenamehun auki niin nopeasti, että sitä roiskahti pöydälle, ”Mä toivon, ettei mikään haamu yritä ottaa muhun yhteyttä.”

Rafaelilla oli edelleen omituisen tutkimaton ilme kasvoillaan. ”Ootko sä ennen kokenut jotain tällaista?”

”En muistaakseni… mutta ehkä se todella näyttäytyisi meille, jos odotettaisiin sitä.” Senni näytti vakavalta miettiessään.

Niko ei pitänyt siitä, mihin suuntaan keskustelu oli menossa. Hän tunsi kylmien väreiden hiipivän ylös hänen selkäänsä pitkin. Kylmä, kangistunut paino hänen selässään. Keho, joka ei ollut tuntenut lämpöä enää moneen tuntiin.

Pahoinvoinnin aalto vyöryi hänen ylitseen odottamatta. Niko nousi ylös pöydästä niin nopeasti, että pöytä tärähti ja Rafael sai kahvit syliinsä. Hän ei ehtinyt jäädä kuuntelemaan pojan kiroamista, kun jo syöksyi ulos ravintolavaunusta ja lukittautui läheiseen WC-koppiin. Hän sai pöntön kannen ylös juuri ennen kuin kumartui tyhjentämään vatsansa, jossa ei ollut tyhjennettävää alun perinkään.

Samaan aikaan ravintolavaunussa Senni istui hiljaa katse kiinnittyneenä Nikon matkapuhelimeen, joka oli jäänyt pöydälle tämän lähtiessä. Rafael pyyhki kahvia paidastaan ja heitteli märkiä, ruskeita paperimyttyjä vieressään olevaan roskikseen.

”Pitäisikö mennä Nikon perään?” Senni kysyi.

”Annetaan sen olla hetken rauhassa, luulen ettei ollut hyvä idea alkaa puhumaan tällaisia.”

”Mutta… Paul oli siellä vaunussa… me voitaisiin ehkä vielä nähdä se!” Sennin äänessä oli epätoivoa.

”Mä luulen, ettei meidän kannata nyt takertua tällaiseen. Se on jo tapahtunut, Senni…” Rafael vastasi tasaisella äänellä ja puristi märkää paperimyttyä roskiksen yläpuolella.

Tyttö äännähti turhautuneena ja nousi ylös tuolistaan. Hän jäi kuitenkin vain seisomaan pöydän viereen, eikä näyttänyt tietävän mitä tekisi. Jonkin ajan kuluttua hän istuutui takaisin tuolille ja painoi kasvot käsiinsä. Rafael ei kiinnittänyt häneen huomiota, vaan jatkoi vaiti pyyhkimistään.

Hän ei kertonut tytölle, että näki jo heidän kuollutta ystäväänsä vierellään joka yö.