Pellen talossa

Se istui kylpyhuoneen lattialla ja tuijotti katossa olevaa lamppua suu raollaan. Vihreä kiharainen tukka värähteli sen keinahdellessa edestakaisin. Jostain päin taloa kuului musiikkia. Kylpyhuoneen keltaiset seinälaatat ja niiden väleissä olevat saumat hohtivat likaisen oransseina. Puheensorina kantautui kajahdellen yliherkkiin korviin, kuin joku olisi huudahdellut megafoniin.
Katse kääntyi avonaiselle ovelle. Ilmapalloja. Vihreitä, punaisia, sinisiä, pinkkejä. Pieniä ja suuria. Yksi ilmapallo leijui hitaasti sitä kohti eteisen suunnasta. Se ojensi sormiaan tarttuakseen lähellä leijailevaan naruun.
Jalkojen töminää.
Pallo karkasi ulottumattomiin tuulenvirrasta, joka tuli ohikulkevan ihmisen mukana. Töminä kuulosti tuhansien vauhkoontuneiden elefanttien askellukselta. Se kurtisti kulmiaan, laittoi silmät kiinni ja kädet korvilleen.
Kuiskauksia.
Kuiskauksia selän takana. Musiikki lakkasi. Silmät rävähtivät ammolleen auki.

Varovainen kurkistus oviaukosta paljasti näkymän olohuoneeseen. Siellä valojen karuselli kimpoili sohvien ympärillä. Sohvien, jotka olivat kutsuvan pehmeitä vihertävällä metsäaukiolla. Kaikki valonlähteet säkenöivät violettia väriä ja tuolien jalat hohtivat yliluonnollisen kirkkaina.
Se oli väsynyt. Kuitenkin samalla viimeisetkin unenrippeet olivat kaikonneet. Se oli istunut tässä jo useita tunteja. Vai kenties minuutteja? Aika oli muuttunut kummalliseksi. Kellon viisarit näyttivät pieniltä kiemurtelevilta käärmeiltä.

Musiikki alkoi taas soida. Tällä kertaa rytmikkäämpänä ja aistillisempana. Talon jokainen seinä oli maalattu eri värillä ja niillä olevat taulut kertoivat tarinoita mitä oudoimmista maailmankolkista. Näky oli niin kaunista ja samalla kauhistuttavaa.
Joku puhui keinuhevosista. Astronauteista. Kasvihuoneista. Kahvinjuonnin oikeaoppisuudesta. Sanat leijuivat kevyinä kohti kylpyhuonetta kuin saippuakuplat.

Se alkoi nauraa. Nauru kimpoili neonvärisinä palloina ympäri kylpyhuoneen seiniä, äänen monistuessa aina kovemmaksi ja kovemmaksi. Sen suusta tulvi sateenkaaria. Jokaisen naurunpyrskähdyksen mukana serpentiinit ponnahtelivat sen korvista ja levisivät kiemuraisina sykkyröinä lattialle. Nauru voimistui ja muuttui sävyltään surumielisen ja epätoivon kaltaiseksi. Se työnsi sormensa kiharaiseen tukkaansa ja haroi nyt hattaralta tuntuvaa hiuspehkoaan samalla yrittäen estää uutta tukehduttavaa naurunpyrskähdystä.
Olohuoneessakin naurettiin nyt. Nauru kuulosti välillä iloisen kesäiseltä, kukkien kukinnalta tai aamukasteen tipahtelulta kosteilta puiden lehdiltä. Se vaihtui kuitenkin yhtäkkiä ilkikuriseksi ja uhkaavaksi noita-akan käkätykseksi joka pelotti sitä enemmän kuin mikään muu. Maailma sen ympärillä oli nyt pyörteilevien värikkäiden galaksien täyttämä loputon tila, josta ei tuntunut olevan ulospääsyä.

Se itki, mutta suusta lähti kummallista naurunsekaista ulinaa. Pitkältä tuntuvan ajan kuluttua ääni kuitenkin vaimeni ja loppui. Talo tuntui muuttuneen taas. Karusellimusiikki oli lakannut ja maailma oli yhtäkkiä hiljentynyt. Hetken kuluttua se nousi hitaasti ylös seisaalleen, kokeili jalkojen kantavuutta.

Eteinen oli tyhjä. Sen ylisuuret kengät sojottivat sikinsokin ympäriinsä lattialla.
Se asteli sohvan luo ja istui tyhjälle paikalle, huokasi sitten syvään ja helpottuneesti ja joi suuren kulauksen vihreää limonadia. Muut katselivat uteliaina ja odottivat.

”Minä olin pelle”