Sade

Kirjoittaja Ari Voutilainen
Lukuaika 5 min
12.05.2022

Asun yksin saaressa. Kaikki päiväni ovat samanlaisia. Aamuisin koen kalanpyydykset, päivisin nukun, iltaisin lasken verkot, rysät ja katiskat uudelleen ja öisin seurustelen vainajien kanssa. Vainajat koputtavat oveeni, joka on aina avoinna, he koputtavat, vaikka tietävät olevansa tervetulleita. Mutta vainajat ovatkin ujoja ja kohteliaita, toisin kuin elävät.

Saareni on pieni ja muodoltaan lähes täydellinen ympyrä. Vain itäinen ranta on aavistuksen verran litistynyt. Idästä tuulee aina, minkä vuoksi ranta on siellä paljas ja kivet kaljuiksi hioutuneita. Laineet iskevät taukoamatta vasten itäistä rantaa. Harmaiden kallioiden muodostamissa onkaloissa kaikuu, huhuilee ja pärskyy. En oikeastaan koskaan vieraile saareni itäisellä rannalla, koska siellä ei ole mitään, mikä minua kiinnostaisi. Pysyttelen siis saaren läntisellä puoliskolla.

Koruttoman taloni julkisivu antaa etelään, joten aurinko lämmittää sitä. En tosin näe aurinkoa, koska nukun päivisin, mutta tunnen säteilyn vaikutuksen. Illalla herättyäni seinälaudat ovat kuumia, maali nahkeaa ja betonirappuset polttavat paljaiden jalkojen alla. Paitsi tietysti talvella, silloin on kylmää ja lumista, mutta nyt on alkusyksy ja aurinko lämmittää taloni päivisin. Usein havahdunkin hikisenä, peitteet lattialle potkineena. Ja kun ajattelen asiaa tarkemmin, syksy on ainoa vuodenaika. Talven nietokset kasvavat ainoastaan päässäni. Saarella vallitsee ikuinen syksy. Ja sitä minä ihmettelen ja se minua toisinaan vakavasti häiritsee. Lehdet kyllä putoavat maahan ja kuolevat ja hajoavat, mutta puissa lehdet eivät vähene. Puut ovat yhtä keltaisia tai punaisia, joka ilta, kun herään. Ja ihmettelen myös pilviä, jotka kulkevat taivaalla tavattoman nopeasti eivätkä tottele tuulta.

Talossani on kaksi huonetta, tupa ja kamari. Tupaan mahtuu nokinen uuni, muhkurainen pöytä ja lonksuva penkki. Penkin jalat ovat kuluneet erimittaisiksi, mutta en ole sitä korjannut, sillä kalastus ja nukkuminen ja vainajat vievät kaiken aikani. Yleensä olen liian väsynyt tehdäkseni mitään muuta. Mutta kyllä penkki vielä kestää istumista. Täytyy vain muistaa, ettei istu oven puoleiseen päähän, koska silloin penkki keikahtaa ja heittää kannettavansa selästään kuin rodeohevonen.

Talon hirsinen runko on lautaverhoiltu, pienet ristikkoikkunat päästävät valoa sisään kaikista ilmansuunnista, kun mukaan lasketaan kamarin kaksi ikkunaa. Usein ruudut kuitenkin samentuvat talon hengityksestä. Kaasut vaihtuvat hirsien raoissa ja lämmin kosteus leijuu sisään. Sisäänhengityksessä talon keuhkot täyttyvät ummehtuneesta ilmasta, jota nousee lattialankkujen alta, mutta en piittaa hajusta, sillä se kuuluu talooni ja kuljettaa mukanaan mullan tarinaa. Talo saa puolestani hengittää rauhassa. En aio avata ikkunoita enkä vaihda lahoja rakenteita uusiin. Talo suojelee minua kohdussaan ja lohduttaa omintakeisella lämmöllään. Ilman taloani olisin hukassa.

Pyydystämäni kalat ladon haapatynnyreihin, joiden vanteet olen vääntänyt katajasta, ja kaadan kalojen päälle kilokaupalla suolaa, yhden kangaspussukallisen jokaista kalakerrosta kohden. Ja tynnyreitä säilytän maakuopassa, joka ahtautensa vuoksi ei ansaitse kellarin arvonimeä, ja aina kuopan matalasta ovesta kulkiessani kolhaisen pääni. Iskusta on tullut sääntö. Vierailen kuopassa päivittäin ja ylläpidän ruhjeitani. Muutaman kerran olen jopa palannut lyömään pääni, mikäli ensimmäisellä käynnillä olen onnistunut ovenkarmit tahtomattani välttämään. Kuhmut lohduttavat, koska ne korvaavat inhimillisen kosketuksen. Siispä törmäilen tarkoituksella maakuopan homeisiin puuosiin. Kaipaan ja vihaan tuota hampaita kilauttavaa tärähdystä.

Toisinaan, jos kalansaalis on erityisen runsas, unohdan pyydykset kuivalle maalle ja syön tuoretta kalaa. Silloin käärin lahnat ja siiat märkään paperiin ja kätken nyytin uuninpesään hiilien alle ja odotan paistin kypsymistä monta pitkää veden kielelle nostavaa tuntia ja lopulta voin syödä kolmekin isoa kalaa samalla verolla. Ja toisinaan, mutta äärimmäisen harvoin, ja ainoastaan silloin, kun vainajat lahjoittavat minulle muutaman perunan ja nassakallisen maitoa, keitän padallisen soppaa, missä ahvenet ja mateen kappaleet tanssittavat toisiaan. Ja noina erikoislaatuisina päivinä kiipeän uunin pankolle ja nukun siellä unia näkemättä. Korkeintaan aprikoin, mistä vainajat elintarpeensa hankkivat?

Yleensä hankin kalani pyydyksillä, jotka eivät toimiakseen vaadi läsnäoloani, mutta eräänä iltana soudin tyhjällä veneellä vedenalaisen metsän reunaan ja heitin laidan yli siimanpätkään sitomani paljaan koukun, pelkän koukun ilman syöttiä. Siiman sidoin hätäisesti pajusta taittamaani vapaan. Ensimmäisenä vieheeseen tarttui mustanpuhuva kookas ahven. Se nyki raivokkaasti ja taivutti vavan luokille. En tohtinut nostaa kalaa vedenpinnan yläpuolelle, vaan uitin sen veneen vierelle ja kolautin sitä äyskärin raskaalla kahvalla silmien väliin. Seuraavaksi sain vieläkin suuremman piikkiselän ja sitten taas suuremman ja jälleen suuremman. Kalojen mukana veneeseen kulkeutui kasoittain ahvenvitaa ja ulpukoita sekä valtavankokoisia hyönteistoukkia, joiden suut näykkivät tyhjää. Ahventen lisäksi sain pattiotsaisen lahnan. Se oli kaikkia aiemmin kohtaamiani lahnoja korkeampi, harmaampi ja vanhempi. En osaa selittää, kuinka onnistuin palaamaan takaisin rantaan pärskyvän saaliini kanssa. Joka tapauksessa veneen on täytynyt olla uppoamaisillaan. Perkasin kaloja koko yön aina aamunsarastukseen saakka. Muistoissani tuo on ainoa kerta, jolloin näin auringon laskemisen sijaan nousevan. Jälkeenpäin ole ajatellut, että kalat luovutettiin minulle nimenomaan, jotta näkisin auringon, jotta vakuuttuisin siitä, että päivä on olemassa ja voisin jatkaa yöllistä eloani rauhallisin mielin, voisin ummistaa silmäni ennen aamunkajoa varmana siitä, että maailma ei ole pelkkää yötä.

Saartani ympäröivä vesi on tavallista vettä. Se on juoksevaa, kylmää ja puhdasta, siihen voi työntyä eikä siinä ole suolaa. Mutta vesi ei käyttäydy kuin tavallinen vesi. Siihen syntyy pyörteitä ja se lainehtii ilman tuulta. Silti rohkenen liikkua veneellä, koska vesi rauhoittuu tervaisten lautojen kosketuksesta ja airot kutittavat veden selkää. Toisinaan jopa kuulen järven kikattavan. Lapsellinen vesi on ujo mutta oikukas, hyvää tarkoittava mutta arvaamaton. Säilyn hyvissä väleissä veden kanssa, kun kiinnitä liikaa huomiota sen touhuihin. En palvo vettä, en uhraa sille, kuten jumalille uhrataan. Eikä vesi siitä suutu, koska olen sille merkityksetön. Kalat sen sijaan elävät vedessä, vaikka ei vesi niitäkään omista. Ennemmin kalat omistavat veden, koska ne tekevät sen tarpeelliseksi. Jos kalat katoavat, vesi säilyy. Jos vesi katoaa, kalat katoavat.

Mutta on olemassa myös toisenlaista vettä. Silloin harvoin, kun sade lankeaa, se on pystysuoraa ja niin sakeaa, että taloni ympärille kasvaa sinisenharmaa muuri, joka estää silmiä toimimasta. Estää näkemisen, mutta ei estä valitusta kuulumasta. Silloin saan tuta vainajien epätoivon. He kammoavat putoavaa vettä eivätkä pääse luokseni sateen läpi. Ja he itkevät pettymystään ja kurjaa kohtaloaan. Vainajien valitus kantautuu talooni hyisen muurin takaa ja minä tungen savea korviini, jotten kuulisi, mutta kuulen silti, sillä huuto kiirii pääni sisällä. Silloin koen vainajien pelon ja kutistun. Sade paljastaa kuolleiden maailman, joka on piilossa poudan alla.

Kun vesi putoaa, järvi tulvii ja saareni ranta hukkuu valkoiseen vaahtoon. Ja vettä riittää niin kauan, että ajantajuni katoaa. En enää tiedä, onko yö, vai onko jo päivä. Sade sekoittaa toisiinsa kaksi todellisuutta, se kääntää sisäpuolen ulospäin ja muokkaa saartani ylläpitävät lait mieleisikseen kuin vahva käsi tappaisi ahvenen halutessaan puristaa sen uuden muotoiseksi. Sade on nyrkki, joka sulkeutuu ahvenen pään ympärille, sade on veitsi, joka puhkaisee vielä sätkivän ahvenen mahan, sade laskee veret, poistaa sisälmykset ja paiskaa perkaamansa ruhon tunkiolle. Sade ei syö saalistaan, se sylkäisee ahvenen päälle ja halveksii sen heikkoutta. Sade leikkii uhrillaan tylsä ilme pahansuovilla kasvoillaan. Sadetta vihaan.

Minä vainaja.

Ari Voutilainen

Kirjoittajan muita novelleja

Kenkä

Aamu

SUODATA SUODATA