Kenkä

Kirjoittaja Ari Voutilainen
Lukuaika 6 min
09.06.2022

– Sinä et saatana lähde, isä jylisi. Sytyttämätön savuke roikkui suupielestä, uhmasi painovoimaa huulen kosteuteen ripustautuneena. – Et saatana kävele ulos tuosta ovesta.

– Haista paska vitun mulkku! Eeron ääni muuttui murinasta kirkunaan samassa lauseessa.

– Nyt tuli loppu musisoinnille. Isä työnsi Eeron tieltään ja tunkeutui lattialla lojuvien vaatteiden läpi Eeron huoneeseen. Petaamattomalta sängyltä isä tempaisi suuriin kouriinsa Eeron kitaran ja pamautti sen lattiaan. Kitaran kaula katkesi. Sitten isä polkaisi jalkansa kitaran sisään helposti kuin huopikkaaseen. Vaaleanruskeat sälöt raapivat naarmuja karvaiseen sääreen. Eero roikkui isän paidassa ja huusi niin lujaa, ettei ääntä kuulunut. Äiti seisoi eteisessä sydänalaansa pidellen. Kun isän jalka nousi uudestaan, Eero säntäsi ulos ja juoksi vauhtia hidastamatta vajaan, nousi polkupyörän selkään.

Jaana astui esiin nojatuolin takaa, syöksyi Eeron perään ja rääkyi: – Odota, älä mene!

Eero oli pysähtynyt ennen Suvantosiltaa ja istui nyt puistonpenkillä tutkimassa lompakkoaan.

Jaana lähestyi varoen ja jäi seisomaan parin metrin päähän. – Mitä sinä aiot?

– En minä mitään aio, Eero mutisi. – Minä lähden pois, olisin lähtenyt joka tapauksessa, joten ei tämä mitään muuta.

– Minne sinä lähdet?

Eero virnisti. – En kerro, paljastat kuitenkin.

– Enkä paljasta, en takuulla paljasta. Kiirehtiessään Eeron perään Jaana oli siepannut sandaalit eteisestä, mutta ei ollut pukenut niitä. Nyt hän vetäisi sandaalit jalkoihinsa ja nousi penkille Eeron viereen. – Minulle tulee sinua kauhea ikävä.

– Minullekin tulee ikävä, siis sinua ja äitiä ehkä myös. Mutta tämä on jo päätetty kauan sitten. En minä voi enää perääntyä.

– Saanko minä tulla mukaan?

Eero nosti katseensa lompakosta. – Et tietenkään saa, senkin tyhmä. Et sinä pärjää siellä, se on kova maailma se musiikkimaailma.

– Voithan sinä pitää minusta huolta.

– Ei minulla ole aikaa, minun täytyy treenata ja tehdä biisejä ja hankkia suhteita. Suhteet ovat kaikista tärkeimpiä, ilman niitä ei saa keikkoja eikä levytyssopimusta. Täytyy olla pätevä manageri.

– Kuka on manageri?

Eero kiepautti Jaanan syliinsä. – Tyyppi, joka neuvottelee artistille hyvät sopimukset ja hankkii keikkoja.

– Kuka on artisti?

Eero pörrötti Jaanan hiuksia. – Tyyppi, joka tarvitsee managerin. Äläkä tenttaa enempää.

Sitten he eivät hetkeen sanoneet mitään. Jaana käpertyi mahdollisimman pieneksi ja painoi otsansa Eeron kättä vasten. Eero nojautui taaksepäin, ummisti silmänsä ja antoi päänsä retkahtaa penkin selkänojan yli.

Eero havahtui, kun kuuli junan saapuvan asemalle. – Olisi aika.

Kun Jaana kipristi sormensa Eeron käsivarteen, Eero kaivoi taskustaan pahvin, jossa oli vihreä raita ja tekstiä. Joensuu-Helsinki, pahvissa luki. – Saat nähdä tämän, jotta varmasti uskot, että olen lähdössä. Mutta en minä Helsinkiin jää, minulla on suuremmat suunnitelmat. Joten, ylös nyt siitä, saat tulla asemalle mukaan. Voit taluttaa pyörän kotiin.

Jaana istui tarakalla Eeron lasketellessa mäkeä alas asemalle. Se oli tuttu paikka. Eero otti Jaanan usein mukaansa, vaikka Jaana oli yksitoista vuotta nuorempi. Ja kavereilleen Eero esitteli Jaanan pikkusiskonaan, joka on tosi hyvä tyyppi ja tosi fiksu. Jaanan mielestä Eero oli parasta maailmassa.

Kun Eero sitten nousi junaan, juoksi Jaana ikkunalta toiselle veljeään etsien. Juna oli jo liikkeessä, kun Jaana vihdoin tavoitti Eeron kasvot. – Mihin sinä menet, Jaana huusi niin kovaa kuin jaksoi.

– Tukholmaan, Jaana oli lukevinaan Eeron huulilta.

– Ruotsiinko, Jaana vielä kiljui, mutta junan ikkuna loittoni liian nopeasti.

Työntäessään Eeron pyörää kotia kohti Jaana jotenkin aavisti, että tulevina vuosina hän oppisi tietämään, mitä yksinäisyys tarkoitti. Hän ei olisi halunnut kohdata vanhempiaan, muttei keksinyt, miten tilanteesta olisi voinut paeta.

Posket punaisina jääkaapin ovea kiillottavalle äidilleen Jaana ilmoitti: – Tukholmaan, Eero lähti Tukholmaan soittamaan kitaraa.

Äiti jatkoi oven hinkkaamista.

*

Kiteellä Eero nousi junasta. Konduktööriä hän oli vältellyt vaihtamalla vaunua ja piiloutumalla viimeisiksi minuuteiksi vessaan. Nyt ei auttanut jäädä asemalle norkoilemaan. Heti ulos hypättyään Eero otti jalat alleen ja juoksi asemarakennuksen taakse tiheään pajukkoon. Vasta jätettyään pari taloa itsensä ja junan väliin Eero uskalsi pysähtyä. Hän heittäytyi istumaan ojanpientareelle. Päässä takoi juoksemisen syke ja haisi jo sammuneen riidan käry.

– Että isän pitää olla sellainen paska, Eero sanoi, mutta kavahti äänensä pienuutta. Ei hän oikeasti minnekään Tukholmaan halunnut. Että pitikin Jaanalle sillä tavalla uhota. Jaana varmasti kertoo kotona, ja siitä isä saa taas yhden lisäsyyn moittia häntä.

– Mutta kotiin en vielä mene, Eero sopersi ja nieleksi itkua. – Toivottavasti Tapsa on kotona.

Tapsa oli täyttänyt kuukausi sitten kahdeksantoista ja saanut vanhemmiltaan lahjaksi vanhan Taunuksen. Hätätilassa hän voisi nukkua Tapsan autossa.

Tapsa asui Taipaleessa, Tolosensuon toisella puolella. Tapsan isä oli autonasentaja, tavallinen duunari kuten Eeronkin isä, mutta muuten erilainen. Tapsan isä ei rähjännyt eikä vähätellyt lapsiaan, oli lapsistaan ylpeä. Tapsalla oli aina ollut hyvä polkupyörä ja mopo ja nyt auto. Ei Tapsalle koskaan sanottu, että tienaa itse leipäsi.

– Tekisit töitä saatana, Eero matki isäänsä huulet mutrussa. – Syö se vitun kitara. Tähän ruokapöytään et istu, jos meinaat taiteilijaelämää viettää.

Taipaleessa oli hiljaista, Tapsan vanhempien talo oli pimeänä, eikä Taunusta näkynyt. Tovin Eero kiikkui pihakeinussa, mutta kyllästyi odottamaan ja alkoi laskeskella markkoja kukkarostaan. Kyllä niillä linja-autolipun Joensuuhun saisi. Eri asia oli, salliko ylpeys palata suorinta tietä kotiin.

Eero suunnitteli asettuvansa muutamaksi päiväksi nuorisotalon kellariin, jota hän ja Tapsa kutsuivat treenikämpäksi, koska olivat saaneet luvan soittaa siellä aina keskiviikkoiltaisin. Kyyti treenikämpälle pitäisi kuitenkin saada Tapsalta, jotta rahat säästyisivät ruokaan.

Toinen vaihtoehto oli ostaa linja-autolippu ja nukkua ensi yö pihavajassa. Heti aamulla, kun isä ja äiti olivat lähteneet töihin ja Jaana naapuriin Leilan tykö päivähoitoon, voisi sitten kiivetä ullakon kautta taloon ja ottaa kaapista ruokaa. Ottaisi näkkileipää ja palan Gotleria, ehkei äiti sitä huomaisi. Tällä kertaa saisivat huolestua hänestä oikein toden teolla. Tekisivät vaikka katoamisilmoituksen. Ajatus huolestuneista vanhemmista ja poliiseista etsimässä häntä hyväili Eeroa.

*

Ilta oli pimentynyt Eeron palatessa kaupunkiin. Torilla ei linja-autosta poistuvien lisäksi muita liikkunut. Autossa istuessaan Eero oli nieleskellyt palaa kurkussaan. Miksi isä ja hän halusivat eri asioita? Miksi isä ei voinut sietää musiikkia? Vuosien saatossa Eero oli keksinyt monia mahdollisia selityksiä, mutta yksikään niistä ei ollut oikea, sen hän sisimmässään tiesi. Eikä isä häntä varsinaisesti vihannut, senkin Eero tiesi. Kyse oli jostakin isän omasta pirusta, jostakin pahasta, joka esti isää olemasta hyvä isä. Kaikkein eniten Eeroa häiritsi, että isä halusi hänen toistavan omat virheensä, jotka johtivat unelmattomaan elämään pankkilainan ja ratakiskon välissä. Miksi hän ei saanut tavoitella parempaa?

– Jos minulla joskus on lapsia, annan niiden tehdä sitä, mitä ne haluavat, niiden ei tarvitse kuunnella minua.

Eero lampsi torin yli Pielisjoen rantaan ja heitteli kiviä veteen. Suvantosilta kaartui joen ylle kuin paljaaksi kaluttu selkäranka. Pelkkä raato koko kaupunki. Mielikuva hymyilytti Eeroa. – Tästähän voisi tehdä laulun. Ruosteinen sillanpaska, raatokaupungin ranka, Eero karjui yli tyynen joen ja nauroi ääneen.

Nauraminen helpotti oloa ja pian Eero makasi lähes onnellisena selällään rantakivikossa. – Ensi talven, kun vielä jaksaisin. Sitten meillä on demo valmis ja tarpeeksi biisejä keikoille.

Eero katseli repaleisia pilviä, jotka ryömivät kuun päälle ja oli näppäilevinään kitaraa.

*

Sillalla Eero käveli keskellä ajorataa. Valoton polkupyöräilijä katsoi häntä pitkään, mutta ei muuten osoittanut piittaavansa.

Itsekseen ajoradan keskiviivalla tasapainoilu ei ollut mikään juttu. Viikonlopun kaljapöhnässä asia oli toisin. Silloin horjahtelu ja autojen väistely jaksoi kiinnostaa aina poliisin tuloon saakka. Sitten he pakenivat sinisiä valoja Penttilän saharakennuksen varjoihin. Eivätkä poliisit heitä tosissaan yrittäneet kiinni ottaa, pöläyttivät vain pakosalle kuin pystykorva varisparven. Se oli sellainen perjantai-illan rituaali.

Eero loikkasi yhdellä hypyllä sillankaiteen viereen ja jäi kaulailemaan valotolppaa. – Ruosteinen sillanpaska, raatokaupungin ranka, tulevat kuolevat töistä kotiin… taluttaa… opastaa… Ei vittu, tämä ei rimmaa.

Eero nosti jalkansa sillankaiteen alimmalle poikkipalkille ja heilautti itsensä istumaan. Hento tuulenvire kampasi tukan silmille, ja Eero irrotti kätensä valotolpasta siirtääkseen hiukset sivuun. Samalla hän vilkaisi olkansa yli ja näki jonkun lähestyvän Penttilän suunnalta. Tulija oli kietoutunut jonkinlaiseen viittaan tai peittoon ja käveli kumarassa kuin myrskytuulta vasten puskien.

– Rouva on hyvä vaan, Eero huikkasi ja nousi seisomaan antaakseen tulijalle paremmin tilaa. – Ei mutta äiti? Mitä sinä täällä, minuako sinä etsit?

Äiti pysähtyi Eeron kohdalle ja katsoi silmiin. – Älä Eero huoli, äiti pitää sinua koko matkan kädestä kiinni.

Ehtimättä ymmärtää äitinsä sanoja Eero horjahti ja haroi tyhjää valotolppaa tavoitellessaan. Yön suhina korvissaan Eero putosi selkä edellä Suvantosillalta Pielisjokeen. Putoaminen kesti kauan. Pysähdys oli nopea. Isku löi keuhkot tyhjiksi ja sumensi pään.

Vuolas jäätävän kylmä virta tarttui Eeroon ja painoi hänet joen pohjaa vasten ja köytti sinne, vuosisatojen aikana kasvaneeseen kadonneiden ja kadotettujen ryteikköön.

*

Kaksikymmentäkahdeksan vuotta myöhemmin Pielisjoen pohjalla Suvantosillan alla vähän enemmän keskustan kuin Penttilän puolella vasemman jalan tenniskengän kumipohja irtosi limaisen uppotukin alta ja aloitti raukean matkansa kohti pintaa.

Ari Voutilainen

Kirjoittajan muita novelleja

Sade

Aamu

SUODATA SUODATA